Eilen minulla oli viimein se koko syksyn odottamani jatko-opiskelijapaneeli. Eli siis lyhyehkö keskustelutilaisuus, jossa puhuttiin tutkimussuunnitelmastani ja tulevan väitöskirjani suunnista, rahoituksesta ja motivaatiostani (jota kyllä ei kyseenalaistettu:). Jännitin kovasti, mutta tilaisuus ei ollut tippaakaan pelottava vaan todella motivoiva ja rakentava. Paneelin jälkeen hakemukseni menee tiedekuntaan leimattavaksi eli nyt vasta viimein olen virallisesti jatko-opiskelija. Koko syksyn olen siitä puhunut, mutta vasta paneeli teki se todeksi, siksi odotin sitä niin kovasti.

Olen eilen ja tänään miettinyt kovasti toisen paikalla olleen professorimme sanoja. Hän on fiksu nainen, sellainen "hänen kaltaisensa minä haluan olla isona" -tyyppiä, ihailen siis kovasti. Ja eilisen jälkeen ihailen vielä enemmän. Puhuimme väitöskirjani (ensin tietty lisuri, mutta yhteisnimikkeeltään väikkäri kuitenkin) keskeisestä kysymyksestä: miten historioitsijan koulutuksella tehdään etnologian väitökirja? Minä sanoin, että olen pitänyt sitä suurimpana ongelmana ja miettinyt jo välillä epätoivoisena loikkaamista takaisin historian oppiaineen puolelle, mutta professori muotoili asian toisin: monitieteisyyteni ei ole ongelma, vaan haaste. Silloin minua nauratti, mutta jälkeenpäin ajatellen proffa puhui viisaita ja toimi juuri niin kuin esimiehen tulee toimia, kannustavasti. Lisäksi hän sanoi, että tärkeintä on, ettei minua jätetä tämän haasteeni kanssa yksin, vaan saan ohjausta työni kanssa. Noista sanoista minä olen hänelle todella, todella kiitollinen. Hän todella osasi rohkaista.

Toisenlainen haaste on edessä huomenna. Pidän puheen entisen kotipaikkakuntani sankarihautausmaalla ennen seppeleenlaskua. Sen siitä saa, kun on kotoisin pieneltä paikkakunnalta ja tekee jatkosotaan liittyvän opinnäytteen. :) Ei vaan, mielelläni minä sen puheen pidän, ei tullut mieleenikään kieltäytyä. Tilanteessa minua häiritsee vain se itsenäisyyspäivään kuuluva retoriikka, jota huominen on muutenkin pullollaan. Sankarihaudoilla pitää puhua tietyllä tavalla ja toistaa tietyt kliseet, vaikka en niitä normaalina päivänä ihan sellaisenaan allekirjoita. Minuun on kuitenkin juurtunut niin syvä kunnioitus sotaveteraaneja kohtaan, että lyhyt puheenvuoroni tulee olemaan täydellisesti kaavaan sopiva. Uudenlaisen sotatulkinnan aika ei ole itsenäisyyspäivänä sankarihaudoilla vaan muilla foorumeilla.

Puheen tekemisessä ison avun antoi sisko, jolla on omat kokemuksensa pienen paikkakunnan juhlapuheista. (Voi meitä!) Puheestani tuli ihan fine, vaikka en siitä itse kauheasti pidäkään. Säätiedotus lupaa kurjaa säätä huomiseksi. Huomisesta, niin puheesta kuin sen jälkeisestä juhlasta ilman siskon läsnäoloa selviäminen pitää myös ajatella haasteena, ei ongelmana. Ainakin voin kaikille kotipaikkakunnan tuttaville juhlassa viimeinkin sanoa ihan rehellisesti olevani jatko-opiskelija. Koko syksyn se on ollut sellaista epävirallista: "no minä tässä nyt vähän aloittelen ehkä jotain joskus".