Lotta Svärd -järjestön historiaa jonkin verran lukeneena minun olisi tietysti pitänyt nähdä Lupaus- elokuva jo aikoja sitten. Nyt vasta kuitenkin sain sen katsottua, mikä toisaalta saattoi olla hyväkin asia, sillä ensi-illan aikainen keskustelu on jo hämärtynyt mielessäni.

Ihan ensimmäiseksi tunnustus: itkin monessa kohtaa elokuvaa. Tietyssä sävyssä tehdyt sotajutut saavat minut aina liikuttuneeksi, en vain voi sille mitään. Se ei silti tarkoita, että pitäisi elokuvaa mestariteoksena. Se teki vaikutuksen, mutta antoi lähinnä aiheen helppoon kritiikkiin.

Elokuvallisesti Lupaus ei tosiaankaan säväytä. Vuorosanat ovat useimmiten kömpelöitä ja henkilöt liian tekemällä tehtyjä. Romanttiset osuudet tuntuvat päälleliimatuilta, väkisin mukaan kirjoitetuilta. Onko se joku sääntö, että lotan on tuotava rintamalta itselleen mies? Eikö kukaan lotta muka tullut sodasta sinkkuna? Seksuaalisuuteen viitataan kuitenkin vain yhdessä raiskausyrityksessä. Lottien maineeseen kenttäpatjoina elokuva ottaa kantaa sivuuttamalla sen kokonaan: lottien miesjutut ovat vain kirjeenvaihtoa ja keveitä suudelmia. Kuinkahan kauan pitää mennä aikaa, ennen kuin seksuaalisuudesta rintamalla voidaan puhua ilman, että syytetään lottia huoriksi tai sotilaita hillittömiksi eläimiksi... :)

Oppituntimateriaaliksi Lupaus sopii erinomaisesti. Se esittelee lottien työtä eri tehtäväkentiltä ja onnistuu paikoitellen myös osoittamaan työn vaikeuden. Erityisen iloinen olin siitä, että perinteisesti eniten esitellyn lääkintätyön lisäksi elokuvassa sai suuren roolin eläinlääkintä. Sarka-museossa on tänä kesänä näyttely suomenhevosesta, ja olen monta kertaa siinä kohdalla puhunut asiakkaille sotahevosista. Elokuva toi hienosti esiin hevosten oloja rintamalla, niiden lääkintää, näytti jopa sen, miten hevonen kaadettiin nukutusta ja leikkausta varten (se on aikamoinen operaatio, äänekäs ja väkivaltaisenkin näköinen). Nämä asiat on melko usein sivuutettu sotahistoriaa kerrottaessa.

Pääosien näyttelijöistä vain Hanna Lekanderin esittämä Ruth teki vaikutuksen. Hänen ilmeetön, vakava lottaroolinsa oli hiljaisuudessaan kaikkein luonteikkain, kaikkein elävin. Laura Birnin esittämä Mona, joka oli elokuvan kertoja ja keskeinen henkilö, oli sen sijaan minusta hiukan naurettava vaaleine kiharoineen ja tallihousuineen. Hiukan liian monta kliseistä sankarittaren piirrettä päähenkilössä, että voisi kehua.

Elokuvan aitoutta söivät alati valkeat hihansuut ja kestosilitetyt ja -tärkätyt kaulukset, jotka eivät tuntuneet rypistyvän pahimmassakaan pommituksessa. Lottien meikit olivat hyvin onnistuneet, mutta pukujenkin aitoutta olisi voinut harkita. Lottasäännöissä kyllä korostettiin huolellisen, siveellisen ulkonäön merkitystä, mutta kaikkien sääntöjen noudattamista joka tilanteessa on vaikea uskoa todeksi. Jos elokuvassa olisi edes näytetty lottia tärkkäämässä niitä kauluksiaan ja mittaamassa hameen helman pituutta, olisi se ollut uskottavampaa. Itsestään puhtaana pysyvät valkeat hihansuut tuntuvat lähinnä vitsiltä. Monilta muilta pieniltä yksityiskohdiltaan elokuva on kuitenkin viimeistely ja hienoa työtä, puvustus ja kuvauspaikat on valittu huolella.

Eniten minua kuitenkin häiritsi elokuvan vaiteliaisuus lottien sosiaalisesta taustasta. Järjestöhän oli voimakkaasti oikeistolainen ja alunperin Suojeluskuntaan kuuluva, mutta talvisodan alla lottiin liittyi paljon naisia ihan kaikista yhteiskuntaluokista. Lotta Svärd oli eräs niistä ilmiöistä, joissa näkyi niin sanottu talvisodan henki, eli eripuraisuuden unohtaminen ja yhteisen tavoitteen eteen työskenteleminen. Elokuvan lotat olivat kaikki ylioppilaita ja yliopisto-opiskelijoita. Yhtään työläistaustaista lottaa ei esitelty yleisölle, yksi pohjalainen vilahti ohimennen kuvassa - hänen oli kai tarkoitus edustaa talonpoikaistaustaisia lottia. Ihmettelen kovasti elokuvantekijöiden yksipuolista linjausta. Oliko tällaisella asettelulla tarkoitus korostaa Lotta Svärdin alkuperää valkoisena järjestönä?

Minä kunnioitan ja ihailen sota-ajan lottia. Heidän tekemänsä työ ja kestämänsä asiat veisivät järjen monelta nykyajan nuorelta naiselta. Jos vielä joskus pääsen opettamaan kouluun talvi- ja jatkosotaa, voisin hyvin näyttää tunnilla ainakin osia Lupauksesta.

Kuva Säkylän talvi- ja jatkosotamuseosta. Kuvan polkupyörää on käytetty Lupaus-elokuvassa.