Ei minusta ole kalastajaksi, eikä ilmeisesti myöskään asumaan Raumalla. Tapio Koivukarin saaristolaisromaani Luodetuulen maa (2002) oli sellaista pakkopullaa, etten ole aikoihin näin nihkeästi kirjaa lukenut. Loppuun kuitenkin sen kiskoin, sillä kesken ei jätetä - ainakaan kirjaa jossa on näin kaunis kansi. :)

Koivukari on kirjoittanut kirjansa saaristolaisten sanastolla ja Rauman murteella, joka näin sisämaassa kasvaneelle kalskahtaa oudolle ja suoraan sanottuna aika kummalle. Murteen kanssa tulisin helposti toimeen, mutta kun suuri osa Koivukarin aikoja ja tapoja dokumentoivasta tekstistä menee ohitse sanaston outouden vuoksi. En oikeastaan ymmärrä, mikä kirjailijan tavoite on ollut täyttäessään kirjansa kielellä, jota vain asiaan perehtyneet ymmärtävät. Aivan kuin levittelisi sivistyssanoja turhanpäiten! Vai onko tavoite ollut tallentaa vanhaa kalastus- ja merenkäyntisanastoa ja paikallista murretta, ennen kuin se katoaa maailman muuttuessa? Hyvä tavoite se olisi, mutta miksi sanasto pitää tallentaa romaaniin näin voimallisesti? Jollain tapaa tämä kirja toi mieleeni harrastuksenaan kirjoittavan äitini tyylin, jossa eteläpohjalaiset sanat ja sanonnat tallentuvat, mutta äiti ei viljele niitä ihan näin paljon.

Kielen rytmiin ja murresanoihin tottuu kirjan edetessä, mutta se ärsytti minua alkupuolella niin etten voinut enää pitää kirjasta missään vaiheessa. Vähän yllätyinkin näin kovasta ärsytyksestä, sillä yleensä pidän murteella ja omintakeisella rytmillä kirjoitetuista kirjoista. Jostain syystä tämä ei vain uponnut minuun yhtään.

Saaristolainen elämäntapa ja työnteko tulevat kirjassa hyvin esitellyiksi. Luotojen ankara elämä, sivullisuus mantereesta ja myös saariston kaksikielisyys ja siitä seuraavat ongelmat tulevat hyvin esiin. Kunpa henkilöt vielä olisivat elävämpiä.

Koivukari on selvästi tehnyt romaaniinsa huolellisen taustatyön. Osa henkilöistä vaikuttaa historiankirjoista löytyviltä raumalaisilta, ja joskus päähenkilöiden elämänvaiheet tuntuvat löytyneen kirkonkirjoista tai tuomiokirjoista, niin lakonisesti Koivukari ne esittää, ilman turhia selittelyjä syistä tai motiiveista tai tunteista. Rauman verisunnuntaista vuonna 1918 kertoessaan Koivukari pääsee parhaimpaan vauhtiinsa. Tarina siis kulkee 1800-luvun jälkipuoliskolta vuoden 1918 sodan jälkeiseen uuteen elämään. Kirja kuvaa Aaron Havströmin ja hänen perheensä elämää tuona aikana, mutta välillä ihmiset unohtuvat historian kertomuksen alle. Henkilöille ei synny luonnetta, joten heihin on vaikea kiintyä. Minulle on melko sama, mitä Aaron Havströmin tyttärelle Sofialle ja tämän miehelle Jan Erikssonille tapahtuu jatkossa, joten voi olla etten aivan lähiaikoina tartu kirjan jatko-osaan Missä aallot murtuvat (2005).