Eilen vielä odotin innolla pääseväni uimaan Leivonmäen pieneen uimahalliin. Tai pikemminkin uima-altaaseen, sillä ei kai sitä voi halliksi kutsua. Olen käynyt siellä viimeksi heti sen remontin jälkeen talvella 2000-2001, eivätkä muistikuvani paikan siisteydestä pettäneet. Oli todella mukava käydä naisten saunatiloissa, joissa ei haissut home tai mädäntynyt kaakeli. Jyväskylän uimahallin naisten suihkutilat ovat nimittäin erittäin huonokuntoiset.

Sen sijaan aika oli kullannut muistot Leivonmäen altaan koosta. Kyllähän minä tiesin, että se on pieni, mutta että noin pieni! Sen vielä olisin hyvinkin kestänyt, että aina muutaman vedon jälkeen piti kääntyä, tai että aina seinästä vauhtia otettuani sukelsin parhaimmillaan yli puolet altaanmitasta, mutta kun siellä oli ahdasta. Aluksi uin allasta päästä päähän puoliksi poikittain, kunnes uimavalvoja teki minulle tilaa toiseen laitaan allasta ja sain vedellä kymmenen minuuttia ihan rauhassa. Sitten samaan laitaan asettui kaksi vesijuoksijarouvaa, emmekä me meinanneet mahtua veteen mitenkään.

Hassua oli se, miten uimarin statukseni muuttui eri ympäristössä. Jyväskylässä uidessani olen yksi niitä harrastelijoita, joiden tyyli on vähän omalaatuinen, ja joka ei vauhdilla hurmaa. Täällä olin niin pro-uimari, ettei mitään rajaa. Uimalakki, -lasit ja vielä kaiken huipuksi nenäpidike, ja olin tyrmäävän ammattilaisen näköinen siinä altaassa! Suorastaan häikäisevää! Kun vielä uin altaan neljä tai viisi kertaa päästä päähän siinä ajassa, kun rouvat välillä uiden, välillä juosten selvittivät tiensä kaiteen luota toiselle, tunsin itseni melkein noloksi. Eikä edes melkein, alkoi vähän hävettää - ihan kuin olisin yrittänyt olla jotenkin erityinen, kun uin matkaa ja aika vauhdilla.

Uidessa mietin kummallista eroa maaseutupaikkakunnan pienen altaan ja kaupungin ison rata-altaan välillä. Tuntui, että täällä väki oli altaassa nauttimassa veden elementistä, pitämässä hauskaa. Hallissa kaikui nauru, eivätkä kaikki ilakoijat suinkaan olleet lapsia. Aikuiset heittelivät palloja (ehkä heillä oli joku peli, en ehtinyt seurata kun suoritin), joku seurue sai vesijumppaohjeita hallin valvojalta, rouvat juttelivat kuulumisiaan vesijuoksun lomassa. Sitten minä tulin ja aloin kiskoa suu mutrulla allasta päästä päähän niin nopeasti kuin suinkin. Sellainen on meininki aamu-uinnellani kaupungissa - ei siellä pidetä hauskaa, uinti on urheilua ja siitä pitää seurata nautinnollista kärsimystä eikä mitään naurunpurskahduksia.

Kestin altaassa vajaat puoli tuntia, sitten hermostuin ahtauteen. En osannut sopeutua paikan hilpeään tunnelmaan. Ehkä se olisi ollut helpompaa, jos olisin tuntenut jonkun, mutta ainakin tein selvän päätöksen, etten mene tuonne enää huomenna. Leivonmäen uimahalli ei ole suorittamista varten, vaan tarkoitettu vedestä nauttimiseen muilla tavoin, ehkäpä vaikka hyvässä seurassa. Hallia saa vuokrata viikonloppuisin yksityistilaisuuksin muistaakseni hyvin kohtuullisella hinnalla. Ei muuten olisi välttämättä hullumpi tapa viettää talvinen lauantai ystävien kanssa - uimaan, saunomaan ja sitten vaikka syömään, sillä uinti moninkertaistaa ruokahalun.