Jälleen takana yksi siirtymä lomasta arkeen, siskon luota kotiin, pyhästä profaaniin. Kuten jo joulukuussa kirjoitin, en ole erityisen hyvä näissä arkeen palaamisissa. Tänään se on kuitenkin sujunut kivuttomammin kuin joskus aiemmin.

Alkumatka oli tavallinen. Itkeä tihrustin ikävääni takaisin siskoni luokse muutamat ekat kilometrit. Sitten vain tuijotin masentuneena ikkunasta ulos ja kaikki oli harmaata. Pidin kädessäni rakkainta kaulahuiviani (tietysti siskoltani saatua, meillä on samanlaiset Potter-huivit, ne on vähän ehkä meidän yhteinen juttu) ja keskityin uimaan itsesäälissä: kaikki on kurjaa, en jaksa, en pysty, enkä edes halua palata normaaliin päiväjärjestykseen ja opintoihin ja järjestöjuttuihin. Tuntui taas, etten pysty suoriutumaan edes omasta arjestani.

Kun bussi saapui Lahteen, mielialani muuttui. Osuimme kaupungin keskustaan juuri silloin, kun siellä oli käynnissä penkkariajelut. Ajoimme rinnakkain abien rekkojen kanssa, bussin matkustajat vilkuttelivat samalla korkeudella olevien abien kanssa. Nuorten ilo ja riemu oli tarttuvaa. He nauroivat siinä penkkaripäivän innostuksessa, jonka vielä itsekin hyvin muistan. Kaikki tuntui silloin olevan mahdollista, edessä oli koko tulevaisuus ja maailma avoinna. En yritä sanoa, että olisin vanha, periksiantanut kääpä, jonka kaikki mahdollisuuksien ovet olisivat jo sulkeutuneet. Ei niin. Mutta jotain siitä penkkariajelun vilpittömästä uskosta maailmaan ja tulevaisuuteen on minulta kadonnut seitsemässä vuodessa.

Nyt nuo lahtelaiset abiturientit saivat minut kuitenkin piristymään. Nauroin ääneen heidän innostukselleen ja valoisuudelleen, ja jotenkin unohdin sääliä itseäni. Sen jälkeen loppumatkalla pystyin ajattelemaan rakentavammin lähitulevaisuuden haasteita ja omaa pientä arkeani. Ja nyt, kun olen juuri tullut kotiin ja valmistaudun lähtemään illan luennolle, olen hyvällä tuulella ja kohtalaisen onnellinen.