Sain yllättäen kutsun tulla sijaiseksi lähikouluuni pariksi päiväksi. En ole paljoakaan opettanut ala-asteella, mutta kokemus on ainakin ekan päivän jälkeen hyvinkin virkistävä. Tai ei virkistävä, olen ihan poikki, mutta mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää kuitenkin on olla edes puoliksi luokanopettajan saappaissa. Huomisen jälkeen olen varmaan viisaampi tässä asiassa.

Lapset ovat ihastuttavan aitoja, osoittavat tunteensa herkästi ja salaamatta. Käytöshäiriöitä on enemmän kuin ennen, se on päivänselvää. Omalla ala-asteellani tuollaista levottomuutta ei olisi ikinä sallittu. Minä pidin tämän "koulun kauheimman luokan" (minua töihin pyytäneen tuttava-rehtorin sanoja lainaten) tänään edes joten kuten hyppysissäni. Energiaa se kyllä vei, kunpa jaksaisin olla tiukkis vielä huomennakin. Ilman rajoja nuo lapset eivät pärjää. Omalla tavallaan he myös osoittavat sen. He testasivat minua koko päivän: mitä sallin, mitä en, mutta huomasivat jossain vaiheessa rajojen olevan olemassa ja minun seisovan niitä vartioimassa. Se toi kunnioitusta ja sen jälkeen reiluutta heidän käytökseensä. Mutta turha riemuita vielä, huominen on vasta edessä.

Pää pitäisi saada tyhjennettyä, se on tällä hetkellä täynnä lasten lisäksi myös henkilökohtaisia ikäviä asioita, ihmissuhdeongelmia ja väärinkäsityksiä. Onneksi olen lähdössä lomalle ylihuomenna, ja saan karistetuksi tämän paikan ja nämä (tavallisesti niin ihanat ja minulle tärkeät!) ihmiset hetkeksi pois.

Sijaisuuden takia tänään ei ollut aikaa tehdä folkloristiikan tehtävää niin hyvin kuin olisin halunnut. Mutta räpelsin jotain. Analysoin siinä alliteraation ja parallelismin vaikutusta runon rakenteeseen. Esimerkkinä seuraava runo (tässä kohdin arvaan historioitsijaystävieni huokaisevan syvään, tai alkavan haukotella. Minusta runo on kuitenkin kaunis, ja sopii tähän iltaan ja tähän tunnelmaa kuin nyrkki silmään.):