Se meni ihan hyvin, jännityksestäni huolimatta, siis se tapaaminen, josta eilen kirjoitin. Tänään olen järjestänyt tulevaisuuttani uuteen uskoon oikein kunnolla. Kaikki muuttuu, vaikka oikeastaan mikään ei muutu. Alan vain tehdä jatko-opintoja ja lisensiaatintyötä. Kyllä, luit oikein: minusta tulee jatko-opiskelija.
Mahdollisuus on ollut olemassa koko ajan, en vain nähnyt sitä. Parin ihmisen piti kertoa asiat kissan kokoisin kirjaimin Sohwissa oluen äärellä, ennen kuin tajusin, ettei minun tarvitse tehdä toista gradua, jos en halua. Graduarvosanani jälkeen laitoksemme on enemmän kuin innokas auttamaan minua väitöskirjan alkuun: "Sinustahan saadaan sitten nuori tohtori." totesi eräs professoreistamme tänään, kun kävin juttelemassa asiasta. Alle 31-vuotiaista tohtoreista laitos saa paljon rahaa. :)
Siitä on puolitoista viikkoa, kun asiasta minulle ensimmäisen kerran puhuttiin. Aluksi hämmennyin, mutta mitä enemmän asiaa mietin, sitä varmempi olin ratkaisun paremmuudesta. Miksi tekisin kaksi gradua, kun yksikin riittää siihen, että pääsen toteuttamaan haavettani jatko-opinnoista? Toinen gradu olisi tietysti lisäaikaa, mahdollisuus harjoitella tutkimustyötä ja oppia lisää, mutta ovathan muutkin selvinneet lisureistaan vain yhdellä gradulla, miksen siis minäkin..?
Kuuntelin tänään autossa pitkästä aikaa Rajatonta. Tämä säe kertoo tietysti rakkaudesta ja sen pelottavuudesta, mutta koska minun elämäni täyttyy parisuhteen sijaan opiskeluista (heh, Johannalle terveisiä), osuivat sanat minuun toisella tavalla tulkittuna:
"minä tahdon sinuun sukeltaa/ tahdon tietää, minä tahdon uskaltaa/ vaikka huimaa, periks anna en/ enää mietin kestäisinkö sen..."
Vain vähän aikaa sitten hehkutin riemuissani, kun sain tietää, ettei minun tarvitse tehdä enää kandiseminaaria, vaan saan aloittaa ensi syksynä suoraan gradun. Vain muutama viikko sitten suunnittelin mielessäni kandiseminaarityön aihetta ensi syksyksi, ja nyt se on vaihtunut lisensiaatintyöhön. Hurjaa. Vauhti on kova, vatsanpohjaa kirpaisee välillä, mutta näin on silti hyvä ja oikein. Kyllä se tästä rauhoittuu.
Juttelin tänään kolmen eri professorin kanssa asiasta. Kaikki olivat tosi kannustavia ja osallistuivat ilooni ja riemuuni haaveeni toteutumisesta, mutta varoittelivat myös. Jatko-opiskelijan ja tutkijan elämä ei ole rahallisesti leveää. Apurahojen saaminen voi olla vaikeaa varsinkin aluksi, eikä leipä ole leveä missään vaiheessa. Laitos auttaa varmasti, ja minulle väläytettiin myös erästä tutkimusprojektia, johon saattaisin ehkä mahdollisesti päästä mukaan. Ei varmaa vielä.
Homma etenee nyt hitaasti. Kesän ajan luen lisää kirjoja, hahmottelen aihettani ja tutkimussuunnitelmaani. Syksyllä haen sitten virallisesti jatko-opiskelijaksi. Laitoksella on tapana järjestää uusille halukkaille paneeli, jossa muutaman laitoksen edustajan kanssa käydään läpi tutkimussuunnitelmaa ja varmistetaan, että hakija tietää mihin on ryhtymässä. Periaatteessa paneeli voi hylätä hakijan, mutta se ei ole kovin todennäköistä, jos vain olen määrätietoinen, ahkera ja huolellinen tutkimussuunnitelmani laatimisessa.
Hurjaa, aivan hurjaa. Mutta täydellisen ihanaa. Leijun ilmassa. Vaikka pelottaakin: kestänkö sen? Onko minusta siihen?
