Koko päivän tunsin takaraivossani langan, joka kiristyi kiristymistään huolimatta auringonpaisteesta ja ihanan iloisista kavereistani. Ja sitten iltapäivällä se napsahti, ja aloin itkeä kirjaston kahvilassa. Sen verran itsehillintä vielä toimi, että menin ulos poraamaan, kaverit hämmentyi muutenkin ihan tarpeeksi. Lukemisesta ei tullut mitään, selasin vain papereita levottomana ja pyörin paikallani. Annoin periksi ja tulin kotiin. Huomiseksi jäi sitten tuplasti luettavaa, mutta kyllä minä selviän. Tiedän sen. Tänään vain täytyy levätä.

Onhan minulle ennenkin käynyt näin. Sitten kun väsähdän, niin itken yhden illan ja huomenna kaikki on paremmin. Väsy tuli vaan nyt, sen nimi on graduahdistus ja se on tehnyt tuloaan jo vähän aikaa. Nyt se vaan sitten laukesi, kun oli muutakin stressiä. Mutta valoa näkyy jo. Kulttuuriantropologian proffa armahti tänään, eikä kaikkia metodikurssin harjoituksia tarvitsekaan palauttaa maanantaina, eli viikonloppuna ei tarvitsekaan tehdä töitä monen asian kanssa. Sen sijaan voin tarkistaa lähdeluetteloni. :) Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun väsähdän. Eikä varmasti ole viimeinenkään.

Tulin kotiin ja laitoin soimaan Sami Saaren Iisimmin:

"Sun täytyy ottaa vähän iisimmin
sä teet vain töitä ylikierroksin.
- -
Et kai sä suutu kun mä sanon sen:
ei tällä tavalla voi olla onnellinen.
Onhan se niin
et helpommin löytyy onnesikin
jos otat iisimmin."