Ee pohti blogissaan tulevaisuuden synkkyyttä tai valoisuutta. Kieltämättä on tyypillistä ajallemme, että tulevaisuutta ei nähdä kovin valoisana. Suoraan sanottuna minäkin olen taipuvainen uskomaan, että lastenlasteni tai lastenlastenlasteni aikaan maapallo lyttääntyy ilmastonmuutoksen aiheuttaman kolmannen maailmansodan seurauksena. Toivottavasti en elä enää silloin, luultavasti en.

Tällä hetkellä, juuri nyt tässä ja tänään en kuitenkaan osaa ajatella koko tulevaisuus -kysymystä ihan hirmu laajasti. Olen niin tyytyväinen että melkein kehrään, eikä omassa tulevaisuudessani tunnu taas vaihteeksi olevan mitään vikaa. Olen tänään tallentanut ensimmäisen tiedoston, joka suoraan koskee tulevaa lisuriani. Minulla on siis tiedosto, jolle voisin luoda kansion nimeltä Iso L, jos haluan jatkaa gradukansion Iso G linjalla. Ehkä lisuri kuitenkin on vain pikku L, ehkä, katsotaan nyt.

Olen siis saanut viimeinkin tehtyä jotain konkreettista jatko-opintojeni eteen. Kuukausi kaupalla olen vain pyöritellut asioita päässäni ja epämääräisillä muistilapuilla ja puhunut siitä joka kadunkulmassa. Mutta nyt tein puolentoista sivun kokooman, jonka nimeksi tuli Raakarunko. Siinä on nyt kaikki, mitä tällä hetkellä on mielessäni tulevasta tutkimussuunnitelmastani. Tuntui hyvältä saada asioita paperille, ne jäsentyivätkin niin paljon paremmin. Menen huomenna tapaamaan professoria, josta ehkäpä tulee toinen ohjaajani. Ehkä, toivottavasti.

Tällaisina hetkinä, kun on saanut jotain tehtyä, näyttää tulevaisuuskin valoisalta. Minun tähteni loistaa taas kirkkaasti ja sitä tuntuu olevan helppo seurata. Tiedän, mitä haluan tehdä ja näyttää mahdolliselta, että myös teen sen.

Kunpa muistaisin tämän taas sitten, kun tulee niitä päiviä, jolloin mikään ei suju ja epäusko kalvaa, niitä päiviä jolloin tähti ei näy. Niitä päiviä, jolloin en usko pärjääväni missään alani tehtävässä, jolloin omat haaveet tuntuvat naurettavilta.