Luin turkkilaisen Orhan Pamukin Mustan kirjan joskus vuosia sitten. Siitä lukukerrasta jäi mieleeni lähinnä, etten ymmärtänyt paljoakaan. Uusintaluenta olikin siksi hyvä juttu; tällä kertaa Musta kirja piti otteessaan, tuli ajatuksiin ja vaikutti päiviin.

Orhan Pamuk on vuoden 2006 nobelisti ja kiistelty kirjailija. Kiistelty hän ei ole kirjojensa laadun takia (kaikki pitävät häntä mestarillisena, ainakin minun tietääkseni) vaan politiikan vuoksi. Samoihin aikoihin, kun hän sai Nobelinsa, hän esitti "turkkilaisuutta halventavia" lausuntoja koskien armenialaisten kansanmurhaa. Toisin sanoen hän oli kriittinen Turkkia kohtaan.  Pamukin oikeudenkäynnistä tuli mielenkiintoisella tavalla osa maailmanpolitiikkaa, kun EU-maat paheksuivat sitä oikein urakalla. Pamukia vastaan nostetuista syytteistä luovuttiin, jotta Turkki saattoi aloittaa jäsenyysneuvottelut unionin kanssa. (Lisää tietoa esim. UM:n sivuilla ja Hesarissa.)

Musta kirja on Galipin ja Rüyan tarina. Galip on tavallinen asianajaja, joka on naimisissa serkkunsa Rüyan kanssa, ja rakastaa vaimoaan niin paljon, että lukijaan koskee. Kirja alkaa siitä, kun Rüya lähtee miehensä luota ilman selitystä, vain pienen jäähyväislapun jättäen. Galip alkaa etsiä Rüyaa, joka ilmeisesti on kadonnut velipuolensa, kuuluisan kolumnistin Celâlin kanssa. Galip alkaa etsiä vihjeitä heidän olinpaikoistaan Celâlin kolumneista. Joka toinen kirjan luku onkin kolumni. Vähitellen Galip alkaa elää Celâlin elämää, asua hänen asunnossaan ja esiintyä hänenä. Loppuratkaisu on kuitenkin musta, mikä antaa kirjalle nimen.

Jos tuntisi paremmin turkkilaista kulttuuria, historiaa, Istanbulia tai turkin kieltä, aukenisi Mustan kirjan maailma varmasti paremmin. Tekstissä viitataan niin paljon Turkin menneisiin sankareihin tai vanhoihin tarinoihin ja kirjailijoihin, että tunsin itseni ulkopuoliseksi. Kiinnostavaa oli kuitenkin lukea Pamukin kotisivuilta, että hän asuu itse melko samaan tapaan, kuin Mustan kirjan kolumnisti Celâl: samassa kerrostalossa kuin lapsena, kasvoi samankaltaisen ison perheen keskellä, ei ole koskaan tehnyt muuta työtä kuin kirjoittanut ja asuu jopa samassa Istanbulin kaupunginosassa. Tuskinpa Celâl mikään kirjailijan omakuva on, mutta toisaalta hänen kolumneissaan ja Mustalle kirjalle tyypillisissä yksityiskohtien kuvauksessa tai lapsuudenmuistoissaan voi hyvinkin olla paljon kirjailijan omia kokemuksia.

Aiemmin olen lukenut Pamukilta Valkoisen linnan. Lisääkin kyllä luen vielä jonain päivänä.