Minä en paljon asia-aiheita kirjoittele, mutta pyhä puu on pyörinyt mielessä jo jonkin aikaa. Päivittäisen pyöräilymatkani varrella on pihlajia, joiden oksat taipuvat punaisten marjojen painosta. Pian lehdetkin vaihtavat väriä. Pihlaja on ehdoton lempipuuni. Se on ollut sitä siitä asti, kun luin tämän:

"Hän kurotti kaunismuotoisia käsivarsiaan ja ojensi pitkät sormensa kummallekin hobitille. Koko päivän he kävelivät metsässä hänen kanssaan laulaen ja nauraen: sillä Äkkipää nauroi usein. Hän nauroi kun aurinko tuli esiin pilven takaa, hän nauroi kun he kohtasivat puron tai lähteen ja sitten hän kumartui ja roiskutti vettä jaloilleen ja päälleen; ja joskus hän nauroi jotakin ääntä tai kuisketta puissa. Aina kun hän näki pihlajan, hän pysähtyi vähäksi aikaa kädet levällään ja lauloi ja huojui laulaessaan."
(J.R.R. Tolkien: Taru Sormusten Herrasta)

Pihlaja on suomalaisen kansanperinteen pyhä puu. Sellaisena on se on inspiroinut lukemattomia runonlaulajia kauan ennen Tolkienia ja Äkkipäätä. Muistan aina myös Pessin ja Illusian tarinaa, jossa pihlajanmarjoilla oli oma osansa. Pihlajaan liitetään paljon uskomuksia. Niitä voi lukea esimerkiksi vaikka täältä, mutta uskontotieteilijä Veikko Anttonen on kirjoittanut mielenkiintoisen artikkelin pihlajan pyhyydestä naisen seksuaalisuuden vertauskuvana. Artikkeli löytyy painettuna teoksesta Amor, Genus & Familia. Kirjoituksia kansanperinteestä (SKS:n Tietolipas 158, 1998).

Pihlaja on ollut muinaistarustossa Raunin eli Ukon vaimon puu. Rauni edusti samaa kuin hedelmällisyyden jumalatar Freyr islantilais-norjalaisessa tarustossa. Kesäkuussa voimakkaasti tuoksuen kukkiva pihlaja edusti hedelmällisyyttä, naisen voimaa eli väkeä. Pihlajaa on vuoroin pidetty vaarallisena, vuoroin verrattu Neitsyt Mariaan: pihlaja ja Neitsyt ovat olleet saman asian eriaikaisia symboleja, naisen hedelmällisyyden suojelijoita eli pyhiä naisia. Pihlajaa onkin käytetty hedelmällisyystaioissa niin karjan kuin ihmisten hyödyksi.

Toisaalta myös pihlajaan liitetyt uskomukset ovat vaihdelleet eri aikoina. Jo pronssikaudella se on ilmeisesti ollut pyhä puu, mutta kristinuskon tultua pyhyys muuttui legendoissa pahuudeksi: pihlaja oli petturipuu, sillä se oli antanut valmistaa itsestään Vapahtajan ristin. Punaiset marjat olivat syyllisyyden vertauskuva. Kalevalan ja Kantelettaren pihlajaa koskevat runot nostivat kuitenkin jälleen esiin pihlajan positiivisen voiman taikapuuna. Kansallisromanttinen aika halusi uskoa suomalaisen luonnon voimaan mieluummin kuin pelottavuuteen.


Parannusperinteessä pihlaja on ollut sekä suojaava että vahingoittava. Se on voimakas ja kapinahenkinen puu, joka ei helposti alistu ihmisen muovaamaksi ja levittäytyykin myös karuihin paikkoihin ympäri maata lintujen levittäessä siemeniä. Pihlaja on myös perinteisesti rajapuu: uutta tilaa raivatessa on usein jätetty pihlaja merkitsemään rajoja. Tutun ja tuntemattoman rajalla seisoessaa pihlaja on sekä hyvä että paha. Sen valkoiset kukat edustavat rituaalista puhtautta, mutta verenpunaiset marjat rituaalista epäpuhtautta. Ne on helppo liittää myös naiseen.

Myös Eino Leinon runossa pihlajan pyhyys ja pahuus ovat rinnakkain.

Pyhät on pihlajat pihalla,
pyhä on kukka pihlajassa,
marjaset sitäi pyhemmät.

Pyhä on kuusikon käkönen,
pyhä on suvinen ilta,
pyhempi Juhannusjuhla.

Pyhät on immen huulten marjat,
pyhät on ruusut neien posken,
pyhin puhtaus sydämen.

Puukko lyötiin pihlajapuuhun,
suvi-itaman sulossa,
kevätlinnun kukkuessa.

Poika julma neion nuoren
miellytti metisin kielin
alla pihlajan pyhäisen
äiti vanhan nukkuessa.

Pihlaja on pyhä kukkiessaan, valkeat kukat kesäkuussa ovat neitseyden vertauskuva. Valkeat kukat muuttuvat kuitenkin punaisiksi marjoiksi. Onko nukkuva äiti itse suojeleva Rauni-pihlaja, sitä en osaa sanoa, mutta runon tunnelma riipii selkää.

Äidin ja isän häissä 1970-luvun lopulla kirkko oli koristeltu syksyisillä pihlajanoksilla. Se on (kuvien perusteella) ollut kaunista.