"Moni, joka ei ole kokenut erikoisen kovaa pakkasta, tuumii kenties, miltä 60 asteen kylmyys tuntunee. Minun kokemukseni on, että 40-49 asteen pakkanen tuntuu kylläkin kylmältä, mutta ei sentään tuota kovinkaan paljon haittaa, jollei tuule. Mutta jos lämpö alenee -50 asteeseen ja vieläkin alemma, tapahtuu suuri muutos. Pakkanen vaikuttaa silloin samalla tavoin kuin kova kuumuus; se polttaa kuin tuli ja koko ajan tuntee ikäänkuin seisovansa suuren takkavalkean paahteessa. Hengitys käy vaikeaksi, ja jos sattuu vetämään ilmaa suun kautta sisään, niin tuntuu kuin se tarttuisi kurkkuun kiinni. On mahdotonta hengittää muuten kuin nenän kautta, ja silloinkin saattaa vetää keuhkoihinsa vain vähän ilmaa kerrallaan. Lyhyt ja taaja hengittäminen käy välttämättömäksi ja se vaikuttaa ajan pitkään hyvin hermostuttavasti."

Jörn Donner (s. 1933) ei muista juuri mitään isästään Kai Donnerista (1888-1935). Siksi hän on aikaisemmassakin tuotannossaan tilittänyt suhdettaan isään, jota ei oikeastaan ole koskaan ollut. Isän jalanjäljillä on näistä isäsuhdetta avaavista kirjoista viimeisin, ja jää ilmeisesti viimeiseksi, mikäli kirjan loppulausetta oikein tulkitsen: "Siksi jätän hänet tähän, karistan varjon ja hänen henkilöstä. En etsi jalanjälkiä hiekasta tai lumesta. Pöytäni on puhdas."

Ennen pöydän puhdistumista Jörn Donner kuitenkin matkustaa isänsä reittejä pitkin Siperiaan, minne Kai Donner teki kaksi tutkimusmatkaa vuosina 1911-1913 ja 1914. Isän jalanjäljillä on hykerryttävän kiinnostava seikkailu Siperiaan kahdessa eri aikatasossa. Jörn Donner lainaa runsaasti isänsä päiväkirjoja ja kirjeitä, mutta havainnoi myös tarkasti ja kriittisesti nykypäivän Venäjää ja Siperiaa. Kuten hän itse toteaa, hän ei ole kirjoittanut tieteellistä teosta, mutta lopusta kyllä löytyvät kohtalaisen tarkat merkinnät, joiden avulla lähteisiin pääsee käsiksi.

Kai Donner oli kielitieteilijä, ja hänen Siperian matkojensa motiivi oli tutkia suomensukuisten kansojen kieliä ja tapoja. Hän toi matkoiltaan paljon myös esineistöä, mm. kokonaisen ehjän reen. Näkyvin matkojen tulos tässä kirjassa ovat hänen ottamansa valokuvat. Niistä on mahtunut kirjaan tietenkin vain osa, mutta niitä on käytetty taitavasti. Kirja on hienosti taitettu, kuvia todella pysähtyy katsomaan, eikä vain selaa niiden ohitse. Osassa kuvista on tehty rinnastus 2000-luvun ja 1910-luvun välillä: sama paikka, eri aika. Värikuva, mustavalkokuva. Isän ottama kuva, pojan ottama kuva.

Seikkailunjanoiselle Isän jalanjäljillä tarjoaa kuvauksia matkoista hyytävässä pakkasessa, shamaanien rituaaleista, juopottelevista samojedeista ja pahoinpidellyistä naisista. Kansatieteilijälle tai historioitsijalle se avaa myös kuvan tutkimuksenteosta, kenttätyön vaikeuksista ja myös onnistumisesta sekä tutkimuksen tekemisen muuttumisesta nykypäivään verrattuna. Kirja on minulle tärkeä myös erinomaisen hienon ulkoasunsa takia: sen kuvia voi vain katsella lukematta tekstiä lainkaan. Mustavalkoisten kuvien katselu on jotenkin rauhoittavaa; ne tuntuvat kuiskivan tarinoita aivan toisesta maailmasta, niin kovin kaukaa.

Lisää aiheesta esim. Ylen elävässä arkistossa (hyvin kiinnostava Jörn Donnerin haastattelu) ja Agricolassa.

Niin että kiitos Joulupukille, joka toteutti toiveeni ja toi Donnerin kirjan. Toivoin sitä kovasti viimeistään sen jälkeen, kun kirjamessuilla näin Donnerin itsensä kertomassa kirjastaan.