Pari päivää Turussa erään opiskeluaikaisen ystäväni seurassa - rakkaan ystävän - teki ihmeen hyvää. Emme tehneet mitään erikoista tai kokoontuneet mistään erityisestä syystä, mutta tekipä hyvä tavata häntä pitkästä aikaa kahden kesken. Tai oli siellä muitakin, mutta parhaiten sydäntäni tervehdyttivät keskustelumme ystävättäreni kanssa. Sellaisiin ei ole ollut mahdollisuutta pitkään aikaan, ennen muinoin meillä oli niitä enemmän. Ennen vanhaan olimme aina yhdessä.

Nyt kävimme lauantai-iltana ulkona syömässä pienellä porukalla, sitten siirryimme baariin, josta yllättävän nopeasti kotiin. Naureskelimme tänään sille, kuinka meille suorastaan tarjottiin mahdollisuutta koko yön hummaamiseen (olimme jo baarissa, hyvää seuraa oli, olimme yhdessä pitkästä aikaa - kaikki hyviä syitä ottaa sen yhden tuopin lisäksi toinen ja kolmas ja neljäskin), mutta löysimme itsemme pyjamat päällä kömpimästä peiton alle yhdeltätoista illalla. Kumpikin väsähdimme aivan äkkiä. Toisaalta siitä seurasi se, että nukuimme hyvin ja heräsimme pirteinä sunnuntaiaamuun. Ei ollut huono olo yhtään! Söimme pitkän aamupalan katsellen Krokotiilimiestä ja lähdimme kaupungille. Ystäväni on töissä Turun taidemuseossa, joten sain yksityisopastuksen molempiin näyttelyihin. Erityisesti kokoelmanäyttely Iso suukko! muuttui paljon ymmärrettävämmäksi opastuksen avulla, sillä omat taitoni nykytaiteen katsojana ja tulkitsijana ovat aika kehnoja. Erityisesti minua kiinnosti Dora Wahlroosin elämästä ja taiteesta kertova näyttely, joka on nykytaidetta paljon helpommin lähestyttävä. Ihastuttava oppaani vei minut siinäkin näyttelyssä paljon syvemmälle kuin mihin olisin yksin ikinä päässyt.

Olen huono eroamaan ja lähtemään, joten junassa nielin taas haikeaa surua ja uppouduin kirjaan. Viikonloppu oli pientä pyhää täynnä, eikä vähittäinen siirtyminen arkeen maistu ollenkaan hyvältä. Pitäisi kuitenkin ryhtyä ja saada aikaiseksi. Vietän suurimman osan ensi viikosta jälleen Museoviraston Keruuarkistossa. Tiedossa paljon mielenkiintoista, mutta hartioita jumittavaa työtä.