Sähköpostiin kolahti ilmoitus Nordlys -vaihto-ohjelmasta, jolla pääsevät vaihtoon sellaiset opiskelijat, joiden oppiaineet eivät kuulu Nordplus -ohjelman piiriin. Kuten minä. Ja vaikka olen koko opiskeluaikani torjunut mahdollisuuden lähteä vaihtoon, heräsi haave siitä jälleen. Jos lähtisin vaihtoon, lähtisin todennäköisesti Ruotsiin tai johonkin muuhun Pohjoismaahan. Luultavasti kyllä Ruotsiin, sillä haluaisin oppia sen kielen kunnolla.

Ja niinpä etsiydyin Tukholman yliopiston etnologian laitoksen sivuille. Vatsassa velloi jännitys, ja itku meinasi tulla jo pelkästään tällaisen aloitteen takia.

Muiden voi olla vaikea ymmärtää hankalaa ja kaksijakoista suhtautumistani vaihtoon lähtemiseen. Ymmärrän sen olevan hieno tilaisuus, johon ei ole muuta kuin kannustettu joka paikassa, mutta silti olen jättänyt sen tilaisuuden käyttämättä. Pelkään sitä liikaa. Olen kyllä sosiaalinen ja uskoisin löytäväni paikkani sosiaalisessa kehikossa, mutta yksin ulkomaille lähteminen tuntuu käsittämättömän pelottavalta. Olen yhden kerran matkustanut yksin Milanossa ja Firenzessä (onneksi en koko reissua yksin, kuten tarinan tuntevat muistavat), mutta se oli eri asia, sillä olin lomalla. Olisin voinut vaikka istua hostellissani ne päivät, jos olisin halunnut, se ei olisi liikuttanut ketään. Mutta lähtiessäni vaihtoon sitoutuisin olemaan siellä pitkään, minun pitäisi opiskella, tulla toimeen vieraalla kielellä (mikä on kauhukuva, sillä en ole mielestäni erikoisen lahjakas kielissä) ja ennen kaikkea selviytyä täysin uudessa ympäristössä.

Olen perustellut kotimaassa pysymistäni myös järjellä: opiskelen nyt jo kuudetta vuotta ja edessä on vielä vähintään kolme. Ei kai kannata pitkittää hommaa vielä lisää heilumalla ulkomailla? Mutta olisiko vaihtovuosi sitten kuitenkaan hukkaan heitettyä aikaa? Riippuu tietysti työtilanteesta kotimaassa, mutta luulen että todelliset syyt olla lähtemättä löytyvät minusta itsestäni.

Läheiseni tietävät, miten suuria vaikeuksia minulla on hahmottaa suuntia ja löytää kartankaan avulla vieraassa paikassa oikeaan kohteeseen. Minä vain kadotan suunnat ja eksyn. Olen eksynyt kerran sunnuntaikävelyllä Turussakin, ruutukaavan luvatussa kaupungissa, kun en enää tajunnut missä suunnassa oli Hämeenkatu ja missä Sirkkalankatu. Onneksi etäisyydet olivat aika lyhyitä ja tulin pian kadulle, joka oli tuttu. Siksi matkustan mielelläni seurassa: voin aina antaa jonkun muun osoittaa suunnan ja tyytyä vain tulemaan perässä. Viimeksi joulukuussa Tallinnassa naureskeltiin, kuinka nopeasti tipahdin kartalta, kun Nia ja Henriikka olivat edelleen täysin selvillä suunnasta. Ajatus siitä, että olen vieraassa maassa, vieraassa kaupungissa, vieraassa yliopistossa, on hurjan pelottava. Apua pitäisi vielä pyytää vieraalla kielellä.

Kaiken tämän valittamisen jälkeen joku voi todeta, että älä sitten lähde, pysy kotona. Mutta... Kun kuitenkin haluaisin kokea sen mitä muutkin, haluaisin voittaa pelkoni ja haluaisin oppia kieltä. Olin jo aiemmin suunnitellut, että aloittaisin ensi syksynä aktiiviset ruotsin kielen opinnot. Jos pysyn siinä suunnitelmassa, voisin harkita ensi syksyn aikana uudelleen vaihtoon lähtöä ja hakeutua graduvaiheessa (hih, toista kertaa) sitten syksyllä 2008 alkaviin vaihto-ohjelmiin. Aikaa on. Eikä ole synti, jos en lähdekään.