Viikon kuluttua en ole enää ainejärjestöni puheenjohtaja. Jostain syystä en jää titteliä kaipaamaan, vaikka se onkin tuonut minulle paljon hyvää. Tällä hetkellä vain tuntuu, että liian moni asia kaatuu yhtä aikaa päälle.

Olen tehnyt tällä viikolla kevennettyä työpäivää, koska olen ollut maalla. Vähän vähemmän työasioita on tehnyt hyvää, mutta en etukäteen tajunnut, kuinka paljon tämä kevennys raskauttaa tulevia päiviä. Moni asia on jäänyt rästiin, ja yhtäkkiä kalenterista vain loppuvat päivät. Ennen yhdistyksen vuosikokousta pitäisi tehdä miljoona asiaa ja vielä olla kaksi päivää seminaarissakin.

Niinpä en ole tänään viettänyt viikonloppua vaan tehnyt töitä. Olen kirjoittanut toimintakertomuksen ja toimintasuunnitelman sekä pari pitkään lähettämättä ollutta sähköpostia. Hallitukselleni lähetin viestin, josta tuli ehkä kireämpi kuin tarkoitin; olen pyrkinyt koko vuoden olemaan käskyttämättä ketään, sillä pyytäminen on minusta aina parempi vaihtoehto. Tänään vain ilmoitin sähköpostissa, että kaikki hallituslaiset kirjoittavat itsearviointia kuluneesta vuodesta. En pyytänyt vaan kerroin heille, että he sitten kirjoittavat ja vetosin maailman typerimmällä tavalla: en vaadi heiltä enempää kuin itseltäni. Minulla ei olisi juuri nyt aikaa pysähtyä reflektoimaan pj-vuotta, mutta se on tehtävä kuitenkin, eikä siitä tule helppoa eikä edes hauskaa.

Osittain tiedän jo, mitä tulen siihen kirjoittamaan. Kirjoitan kovasta paineesta, jonka alle välillä joutuu, vastuun kantamisesta koko järjestön nimissä ja edustamisesta. Toisaalta kirjoitan kyllä myös siitä, miten hienoa on ollut tulla kohdelluksi aikuisena ihmisenä laitoksen työryhmissä, joissa olen ollut ainejärjestön edustajana. Kirjoitan, miten hieno tunne on silloin, kun asiat hoituvat ilman omaa panosta, kun ihmiset innostuvat ja tekevät oma-aloitteisesti juttuja. Tai kun järjestelemäsi tapahtuma tai asia vain toimii ja kaikki sujuu hyvin. Välillä olen ollut hurjan iloinen ja ylpeä Nefasta ja ollut iloinen siitä, että saan toimia sen puheenjohtajana.

Ihan konkreettistakin hyötyä siitä on ollut minulle henkilökohtaisesti, sillä eri työryhmissä Nefaa edustaessani olen oppinut tuntemaan laitoksen henkilökuntaa. Nefan puheenjohtajuus on ollut niin sanotusti jalka ovenvälissä.

Luultavasti vetäydyn hallitusvastuusta kokonaan vuosikokouksessa. Vaikka Nefa yhdistää niin perustutkinto-opiskelijoita, tohtorikoulutettavia kuin laitoksen henkilökuntaakin, on sen peruspyöritys kuitenkin perusopiskelijoiden hommaa. Kokonaan pois minä en sieltä lähde, en varmasti, mutta annan mielelläni muille tilaisuuden kokeilla siipiään järjestötoiminnassa.