Olen aina tuhahdellut ylimielisesti ihmisille jotka innostuvat Bond-elokuvista. En muista katsoneeni yhtäkään niistä loppuun asti, ja jos olenkin katsonut niin ainakin olen kyllästynyt matkan varrella. Minua on aina tympineet ne kliseet ja se kaikki turhanaikainen rettelöinti, mitä Bondeissa on. Tavallaan sille kaikelle on ollut helppo nauraa, mutta vain nauraa - eikä edes sitä kovin tosissaan.

Muttamutta, joudunpa syömään sanani. Kävin tänään katsomassa Casino Royalen ja täytyy sanoa, että menetin sydämeni välittömästi. En tosin ole ihan varma, menetinkö sen James Bondille vai Daniel Craigille vai ehkä Mads Mikkelsenille, mutta ainakin viihdyin katsomossa erittäin hyvin. Kaksi ja puoli tuntia ei tuntunut kahdelta ja puolelta tunnilta, vaan kului hurjan nopeaan! Leffa oli ihan älyttömän viihdyttävä, Craig oli hauska ja särmikäs eivätkä Bond-kliseet tuntuneet niin siirappimaisilta tai loppuun kuluneilta. Niitä oli, totta kai. Siis oli pakollinen takaa-ajokohtaus autolla, oli tappelu jossain korkealla ja oli rantakohtaus naisen kanssa, mutta ne eivät olleet väsyttäviä. Se ehkä johtuu siitä, että Casino Royale on kai ensimmäinen Ian Flemingin kirjoittama Bond-seikkailu, joten kaikkia kliseitä ei vielä voi edes olla olemassa. Mutta ainakin näimme, miten Bond sai ekan Aston Martininsa ja ennen kaikkea saimme tietää, mistä juontavat juurensa Bondin kertakäyttöluonteiset naissuhteet (nyyh) ja sitoutumiskammo (minä voisin parantaa sinut siitä!) ja muut sellaiset vaikeudet. :) Toisaalta Cragin Bondista oli tehty myös siinä mielessä inhimillisempi, että saatuaan turpaansa hän myös näytti siltä, siis vuoti verta ja sai arpia (ainakin vähäksi aikaa) ja juostessa tuli hiki ja räjähdyksen jälkeen oli vähän outo olo ja nokinen naama. Mutta yllättävän nopeasti sitä kuitenkin toivuttiin myrkytyksestä, heh.

Baarimikko: "Ravistettuna vai sekoitettuna?"
Bond: "Näytänkö sellaiselta jota kiinnostaa?"

Oivoi, ajatukset on niiiiiiiin jossain muualla kuin gradussa, mutta onneksi voin nukkua yön välissä ja palata aamulla taas töihin.