Kauhea olo. Olen vihainen ja katkera, tiuskin äidilleni ja ajattelen kaikista pahaa. Itken töideni äärellä epätoivosta, masennuksesta ja turhautumisesta, tunnen menettäväni ihmisarvoni. Mietin, kuinka paljon vihaan tätä paikkaa, missä olen syntynyt. Vihaan, mutta myös rakastan niin paljon, että en voi pysyä poissakaan. Täällä itsetuntoni katoaa ja olen taas vain nuorin tytär, huonompi ja heikompi, musta lammas, hankala ja huono luonne. Pohdin vaikeaa ja monimutkaista isäsuhdettani, mutta sitäkin vain synkkänä ja pahana asiana, joka tekee minusta katkeran. Tällä hetkellä en pysty antamaan isälleni anteeksi sitä, miten hän loukkasi minua viime tapaamisella, nyt vielä kaivan sitä arpea esiin ja kierin pahassa muistossa. Kaipaan siskoani, mutta en tavoita häntä puhelimella, hän on luultavasti töissä. Toisaalta ajattelen, ettei puhelu hänelle auttaisi juuri nyt mitään: viime aikoina olemme liukuneet taas vaihteeksi kauemmas toisistamme. Puhelut tulevat aina väärään aikaan, kirjeitä emme ole kirjoittaneet koko kesänä, en tiedä mitään siskoni elämästä juuri nyt, mutta en tiedä onko sillä väliäkään. Hän kai lukee blogiani (myös tätä, ehkäpä), mutta tämän kautta käyty keskustelu on aika yksipuolista. Asia muuttuu varmaan taas jossain vaiheessa, ihmissuhteethan ovat aaltoliikettä. Mutta tuntuu se kuitenkin pahalta, sillä välillä tuntuu, ettei minulla ole muita kuin hänet, ja nyt hänkin on vieras, enkä tiedä onko se oma syyni vai hänestä lähtöisin. Lasken tunteja siihen, että pääsen lähtemään täältä pois, suunnittelen aikaistavani huomista lähtöäni.

Tähän kaameaan itsesäälissä ja omassa kurjuudessä kieriskelyyn löytyy yksinkertainen selitys: PMS. Mutta valitettavasti on niin, että syyn tajuaminen ei poista huonoa oloa. Yhtä kireä ja kurja olen silti, vaikka tiedän mistä se johtuu.

Voiko joku vielä väittää, että naiset muka pääsevät miehiä helpommalla?