Vanhempien kirjahyllystä löytyy niin yllättäviä löytöjä kuin vanhoja, tuttuja klassikoitakin. Laila Hietamiehen (nyk. Hirvisaari) Hamina-sarja on edelleen minusta Hietamiestä parhaimmillaan. Maan väkevän lapset (1977) on erityisen hyvä, Kaikilla elämän kaipuu (1978) ei enää aivan niin sykähdytä, mutta samassa yhteisniteessä kun tällä kertaa ovat niin hyvin lukee molemmat. Hietamiehen kirjoissa on jotain maagista, niin ettei niistä tahdo päästä irti ennen kuin on lukenut mahdollisimman nopeasti viimeiselle sivulle asti - ja sen jälkeen on ikävä takaisin kirjaan. Köhäisenä lepäsin äidin ja isän luona tällä viikolla yhden illan ja elin kovasti kirjojen päähenkilöiden, Anna Kristiinan ja Valman elämänkohtaloita. Edellisellä kerralla kesken jäänyt kirja oli jäänyt vaivaamaan, nyt sain niteen loppuun.

Yritin miettiä, miksi Maan väkevän lapset puhuttelee minua niin kovasti, mutta en oikein keksinyt hyvää syytä. Ehkä syy on siinä, että se kertoo tavallisista, vähätuloisista ihmisistä 1920-luvun alussa ilman kovin suurta poliittista painolastia. Usein 1920-luvulle sijoittuvat kirjat kertovat joko katkerista työväenliikkeen edustajista tai sitten rikkaasta yläluokasta, mutta Hietamies kuvaa niitä, joihin varmaan suurin osa suomalaisista kuului: ei erityisen poliittisia, vaikka työväentalolla käydäänkin tansseissa, mutta ehdottomasti ei rikasta yläluokkaakaan, vaan köyhiä. Väsyin esimerkiksi Hietamiehen kehutun Sonja-sarjan kuunteluun viime kesänä, koska se oli niin kaukana minun todellisuudestani kertoessaan aatelisten kapeasta maailmasta. Se on kuin satua, kun taas Maan väkevän lapset kertoo työtä tekevistä ihmisistä, joiden maailma ehkä on rahan puutteen takia rajoitetumpi, mutta silti laaja ja avara. Minusta on ihanaa lukea ihmisistä, jotka eivät ole katkeria köyhyydestään, vaan näkevät elämän silti kauniina ja hyvänä. Sitä voi kutsua kansallisromantiikaksi ja topeliaaniseksi tai runebergiläiseksi talonpoikaisuudeksi, jolla on yhtä vähän tekemistä todellisuuden kanssa kuin Narnialla. Silti tällaista positiivista ja valoisaa Suomen historian kuvausta on ihanaa lukea.

Ryhdyn taas ylianalyyttiseksi... Mitä jos vain toteaisin, että Laila Hietamies kirjoittaa hyvin ja elämänmakuisesti, ja että Maan väkevän lapset on helppolukuinen kuvaus 1920-luvun maaseutukylästä, jonka lukemista suosittelen kaikille valoa elämäänsä kaipaaville.