Toissapäivänä minäkin osallistuin Suomen siirtämiseen digiaikaan ja vein autollani Vuokraemäntäni ostamaan heidän talouteensa sopivat digipoksit. Kaksi kappaletta siis, Pikkutytölle oma normiboxi ja Vuoraemännälleni tallentava kappale. Kodinkoneliikkeessä tajusin jysähtäen, että olen digiasioista vielä enemmän pihalla kuin luulin.

Eilen illalla Pikkutytön kummisetä tuli sitten asentamaan laitteet. Minä olin alkuillan ystävieni juhlissa, mutta töistä väsyneenä lähdin kotiin aikaisin ja saavuin keskelle asennusta. Laitteen käyttäminen ei vaikuttanut vaikealta, vaan ehkä jopa loogiselta. Ehkä sitä tottuu käyttämään, mutta uusi tekniikka on aluksi aina outoa.

Tällä kertaa digitekniikka taitaa jäädäkin minulle vieraaksi ja oudoksi, sillä en aio hankkia omaa taikalaatikkoa. Talossani Jyväskylässä taitavat jatkua lähetykset helmikuuhun asti, mutta ennen tätä myönnytystä olin jo tehnyt päätöksen luopua televisiosta, enkä taida sitä päätöstä pyörtää, vaikka jatkoaikaa sainkin. Olin jo totutellut ajatukseen, että siirrän tv:ni kellariin ja saan lisää tilaa pikkuruiseen soluasuntooni. Pienessä huoneessa pienikin televisio on iso elementti.

Gilmoren tyttöjä minun tulee syksyllä ikävä, mutta onneksi eräs ystävättäreni jo lupasi, että voin tulla sunnuntaisin hänen luokseen, kunhan seitsemäs tuotantokausi pyörähtää käyntiin lokakuun alussa. Ja ostan sen sitten dvd:nä, kunhan se ilmestyy, varmaankin aika pian. Muita tv-ohjelmia tuskin kaipaan. Ja jos ikävä johonkin saippuamaailmaan todella iskee, eivätkä kirjat ja dvd:t auta, niin voinhan aina hakea telsuni kellarista ja hankkia sen digilaitteen. Turha julistaa mitään päätöstä lopulliseksi, mutta silti minusta on ihan mukava ajatus, että olen ainakin jonkin aikaa ilman televisiota.