Tänään olen jaksanut pakertaa graduni äärellä peräti kaksi tuntia, mikä on paremmin kuin pitkään aikaan. Tein johdannon periaattessa valmiiksi (vain periaatteessa, koska johdanto on se, jota kirjoitetaan uusiksi vielä viimeisenäkin iltana, mutta nyt minulla on valmiina siitä perusversio). Nyt pitäisi aloittaa taustalukua, mutta tympii niin ettei mitään rajaa. Ja ahdistaa ajatus, että tämä kaikki roska alkaa näyttää vähitellen valmiilta.

Se on pelottava tunne, siis se että gradu valmistuu. Sehän tarkoittaa sitä, että olen tehnyt ensimmäisen edes hiukan tieteellistä tutkimusta muistuttavan työni. Gradu on kyllä tutkimuksen tekemisen harjoittelua, mutta tutkimusta yhtä kaikki, pienessä mittakaavassa. Eli minulla pitäisi olla käsissäni jotain tutkimustuloksia, joita voisin esitellä uusina ja valaisevina muulle tiedeyhteisölle. Gradu tavallaan tekee minusta osan tiedeyhteisöä, osan tutkijoiden sankkaa joukkoa. Vaikka minusta ei ikinä tutkijaa tulisikaan, gradun jälkeen minulla on pätevyys siihen. Ainoa ammatillinen pätevyys, jota minulla toistaiseksi on. (Toistaiseksi ja varmaan ikinä.) Mutta iiks, mitä sanottavaa minulla muka on kenellekään!?! Tässä vaiheessa olen valmis hautaamaan graduni syvälle nauriskuoppaan ja nauramaan sen päällä pitkään ja hartaasti kuvitelmille, joissa olisin pätevä tutkija. Nollatutkimusta mikä nollatutkimusta, en ikinä kykene riittävän abstraktiin ajatteluun pärjätäkseni tutkijana, mitä minä oikein kuvittelen! Gradussa ei ole yhtään omaperäistä ajatusta! Olet heittänyt hyvän lähdeaineiston ihan hukkaan jättämällä analyysin puolitiehen, mikset jo luovuta! Mars kosmetologikouluun siitä! Ei sinua täällä tarvita, et sinä mitään osaa kirjoittaa, tällä alalla olet synnynnäinen keskinkertaisuus! (Kaikella kunnioituksella kosmetologeja kohtaan, joiden tekemästä työstä itsekin nautin ollessani työn kohteena, mutta joka on hyvin erilaista kuin mihin itse pyrin.)


Tältä huoneeni näytti joskus tiiveimpinä analyysitekoaikoina.