"Patiolle johtava pariovi on turvonnut niin tiukasti kiinni puitteisiinsa, että minua arveluttaa käyttää voimaan niiden avaamiseen. Ikkunat saattaisivat haljeta. Alaosa pysyy kuin höyläpenkkiin ruuvattuna mutta yläosa raottuu auki, taipuu ikään kuin haluten irti kamanoista, vapauteen. Se on rakkauden kuva: toinen puoli tahtoo irti, toinen pitää tiukasti kiinni. Haen siivouskaapista työkalulaatikon, yritän vasaran ja taltan avulla iskeä rakoa kynnyksen ja oven alareunan väliin. Onnistun siinä mutta taltta painaa oveen jäljet, vahingoittaa sitä. Sekin on rakkauden kuva."

Helena Sinervo sai tästä Eeva-Liisa Mannerin fiktiivisestä elämänkerrastaan Finlandiapalkinnon vuonna 2004. Ja ansaitusti saikin, kirja oli samalla aikaa hiljentävä ja hengästyttävä kuvaus yksinäisen, ongelmaisen ja minusta monin tavoin onnettoman ihmisen elämästä. Varsinainen elämänkerta kirja ei ole, sillä se on fiktiivinen eikä kata koko Mannerin elämää. Sinervo sai palkinnon, mutta Mannerin suku nosti kirjasta äläkän: se ei kuvaillutkaan kiiltokuvamaista runoilijaa, vaan paljasti herkän ja kipeän ihmisen, jossa oli myös vikoja. Eivät tainneet kuunnella kun Sinervo sanoi, että tämä ei ole totta, tämä on keksittyä, tämä on tarina. Ei tutkimus vaan tarina. Fiktiivisiä elämänkertojahan on kirjoitettu muitakin viime vuosina. Tulee mieleen ainakin Rakel Liehun Helene Scherfbeckistä tekemä. Sitä en tosin ole lukenut.

Kirja koostuu lyhyistä luvuista, jotka ovat suurimmalta osaltaan toisistaan irrallisia. Kehyskertomuksena Eeva-Liisa menee korjauttamaan Espanjan-kotiaan, jonka katto on romahtanut maanjäristyksessä. Periaatteessa tarina sijoittuu muutamaan kuukauteen jossain 1970-luvun alkupuolella, olisiko ollut 1972, en muista. Välillä kuitenkin piirretään kuvia niin lapsuuden Viipurista kuin muiltakin kohdilta elämää.