Pääsin viimein eilen näkemään uusimman Harry Potter -rainan, Harry Potter ja Feeniksin Kilta, joka on viides sarjan kirjoista ja elokuvista. Olen jo oppinut olemaan odottamatta Potter-elokuvilta liikoja, sillä ne eivät ikinä saavuta samaa taian tasoa kuin kirjat, mutta jonkinlaisia måste-katsottavia leffat kuitenkin minulle ovat.

Feeniksin Kilta on ongelmallinen kirja elokuvantekijöille, sillä sen tärkeimmät asiat tapahtuvat Harryn päässä. Kirja on paksuin sarjan teoksista, suomennoksessa yli 1000 sivua. Silti se on saatu mahdutettua 2 tuntiin ja 18 minuuttiin. Valitettavasti typistämisestä seuraa, ettei ole mahdollisuutta pysähtyä kuvaamaan Harryn ahdistusta, vihaisuutta ja surua, vaan elokuvassa siirrytään kohtauksesta toiseen lentävällä tahdilla. Samalla jää myös kuvaamatta Harryn parhaat hetket, syvät onnen tunteet DA:n harjoituksissa tai kohtauksissa Chon kanssa.

Kun luin Feeniksin Kiltaa ensimmäisen kerran, minua nauratti Harryn mielialanvaihdokset. Suurimman osan kirjan tuhannesta sivusta Harry on niin murrosikäinen, etten voi kuin hymyillä vieressä osaaottavasti. Hän on vuorotellen vihainen koko maailmalle, vuorotellen säälii itseään ja uskoo kaiken olevan häntä vastaan. Hyvät hetket ovat harvassa. Ja sitten Harry-parka vielä rakastuukin, ensimmäistä kertaa elämässään.

Kaikissa Potter-leffoissa minusta parhaita ovat olleet lentokohtaukset. Nyt puuttui huispaus (mitä ei selitetty, btw), mutta alkuosan lentotaival yli yöllisen Lontoon huikaisi, nostit ihon kananlihalle ja sai minut taas muistamaan, miksi pidän tästä fantasiamaailmasta niin kovasti. Vain kirjan ja elokuvan maailmassa pääsen lentämään sellaisella vauhdilla ja sellaisella rohkeudella - itse en ikinä uskaltaisi, en vaikka se olisi mahdollistakin, olen niin kauhean vauhtikammoinen. Mutta kirjan tarinassa minäkin pystyn.

Näihin elokuviin käytetään paljon rahaa. Niiden visuaalinen maailma ja erikoistehosteet ovat hienoja, kerrassaan vaikuttavia. Jo pelkästään leffan nettisivut ovat viimeisen päälle tehokkaat.

Lopun taistelukohtauksen aikana huomasin yhtäkkiä, kuinka ihokarvani olivat pystyssä ja minua palelsi, mutta samalla olin aivan kylmän hien peittämä. Elin taas mukana hiukan liian paljon, tapani mukaan. Siksi minusta on sääli, että surutyö Sirius Mustan takia jää elokuvassa tekemättä. Sirius vain kuolee, mutta häntä ei ehditä surra, sillä elokuva on saatava loppumaan. Siriusta esittää Gary Oldman, ja on harmi, ettei häntä nähdä tulevissa elokuvissa. Sirius oli ihana hahmo kaikessa kummallisuudessaan. Azkabanin vangin jälkeen sekä minä että (ilmeisesti?) myös siskoni olimme hiukan ihastuneita häneen, sillä hassun koomisella tavalla, kuin olen ikuisesti ihastunut myös esim. Mr Darcyyn. Mutta Sirius Musta on kuollut, kuollut peruuttamattomasti ja kauhealla tavalla.