"Tornionjokilaaksolaisessa luovuudessa on kautta aikojen ollut kyse lähinnä henkiinjäämisestä. Siellä saatettiin kunnioittaa, niin, jopa ihailla taitavaa puuseppää, joka vuoli metsästä haetuista puunrungoista kaikkea mahdollista voiveitsestä kaappikelloon, tai metsätyömiestä, jonka moottori teki lakon ja joka ajoi sitten moottorikelkkaansa yhdeksän kilometrin matkan kotipolttoisesta ja sydänlääkkeistä tekemällään sekoituksella, tai akkaa, joka poimi ilman ämpäriä kolmekymmentä kiloa lakkoja nokkelasti solmittuihin alushousuihinsa, tai poikamiestä, joka toi vuoden savukevaraston rajan yli veljensä ruumisarkussa, kun tämä nyt kerran oli sattunut kuolemaan Suomen puolella, tai salakuljettajaleskeä, joka pilkkoi hevosen niin ovelasti palasiksi, että hänen poikansa saivat tuotua sen tullin läpi Ruotsiin polkupyörän ohjaustankoihin sidoituissa kasseissa, ompeli sen sitten takaisin eläväksi ja möi eteenpäin hyvällä voitolla. Vaikka viimeksimainittu tapahtui luonnollisesti jo neljäkymmentäluvulla, ennen kuin minä olin syntynyt."

Halusin kerrata muutama vuosi sitten juhlitun Vittulajänkän, kun kesällä viimein näin siitä tehdyn elokuvankin. Muistan ensimmäisestä  lukukerrasta vain sen, että olin hurjan vaikuttunut. Toisella kerralla kirja ei siivittänyt minua aivan samanlaiseen villin kritiikittömään tunnelmaan, mutta kyllähän tämä hienosti kirjoitettu ja palkintonsa ansainnut teos on.

Mikael Niemi on itse kasvanut Pajalassa Tornionjokilaaksossa, ja kirja sisältääkin ilmeisesti paljon hänen lapsuudenmuistojaan. Populaarimusiikkia Vittulajänkältä on siis ennen kaikkea nuoruuden tarina, kasvukertomus ja Pajalan pienen 1960-1970-lukulaisen maailman kuvaus. Kuten ylläolevassa lainauksessa, jutut kulkevat välillä uomissa, joiden totuusasteen voi kyseenalaistaa, mutta sehän olisi aivan turhaa. Eihän tämä mikään omaelämäkerta ole, vaan romaani! Ja romaanina se kulkee eteenpäin vilkkaasti ja värikkäästi. Kuten HS kirjoittaa: "Hänen [Niemen] sukulaisuussuhteensa paroni Münchauseniin on ilmeinen: Niemi sekoittaa surutta totta ja tarua, myyttejä ja mielikuvitusta, eikä mielellään paljasta mikä on mitäkin."

Knapsu tai ei, Mikael Niemi osaa kyllä kirjoittaa. Tämän esikoisromaaninsa jälkeen hän on julkaissut muutakin, mutta en ole tullut lukeneeksi. Jotenkin pelottaa tarttua myöhempiin teoksiin tai hänen varhaistuotantonsa runoihin: mitä jos niissä ei olekaan Vittula-popin innostavuutta? Näinkö vähän minä luotan esikoiskirjailijoiden kykyyn kirjoittaa toinen hyvä kirja..? :)