"Minä olen tullut oman tieni päähän. Vuosikaudet olen liikkunut ulkomailla ja suurissa kaupungeissa, hankkinut paljon mammonaa ja ryöstänyt ihmisten tavaroita kauppakirjoilla. Vaimoa minulla ei ole, ei lapsia. Kaikki on valunut minusta pois kuin hiekka sellaisesta lasista, jota käytetään ajan mittaamiseen. Elämisen voima on minusta vajennut, eikä minulle ole jäänyt mitään siitä, minkä vuoksi olen uurastanut. Sutena olen haukannut itselleni osat muiden kokoamista hedelmistä, ja nyt minulla on vain tylsät hampaat ja kasa luunväristä paperia. - - Ainoa häivä totuudesta jonka koskaan olen kokenut on niin kaukana nuoruudessa, että olen sen melkein unohtanut, ja sekin häivähdys jäi tähän maahan kun lähdin kaukomaille. Oikeasta totuudesta olen keskustellut ystäväni Raision Elavi-vainaan kanssa. Hän oli aikaisemmin viisaan mestarin opissa ja kertoi minulle vanhoilla päivillään sirusen totuudesta, jota nyt etsin."

Juha Ruusuvuori on piristävä lisä suomalaisten historiallisten romaanien kirjoittajissa. Olen lukenut häneltä aikaisemmin Lemminkäisen laulun ja Nokian nuoriso-ohjaajan (joka ei ole historiallinen romaani kuin osittain, pikemminkin scifi-henkinen komedia), mutta Kaniikki Lupus on varhaisempaa tuotantoa. Pahkasika-lehden toimittajana tunnetuksi tullut Ruusuvuori kirjoittaa viihdyttäviä kirjoja, joita ei kuitenkaan ole ympätty täyteen historiallista romantiikkaa. Kaniikki Lupus on Ruusuvuoren toinen romaani, ja täytyy myöntää, että hän on ehkä kehittynyt sujuvammaksi kirjoittajaksi myöhemmissä kirjoissaan. Kerrassaan mainio keskiaikainen jännäri tämäkin kuitenkin oli.

Päähenkilö Olaus Lupus on oppinut mies, Pariisin yliopiston käynyt maisteri ja Turun Tuomiokapitulin kunnioitettu jäsen 1300-luvun Suomessa. Hän on kuitenkin kyllästynyt elämäänsä ja saa päähänpinttymän kirjasta, jonka sisältö on niin vaarallinen, että piispa on kirjan piilottanut. Lupus haluaa kirjan käsiinsä, mistä seuraa jännittäviä takaa-ajoja toisensa perään. Pitää muistaa, että eletään keskiajalla, jolloin aikakäsitys on hieman toinen - nopeat liikkeet vaikuttavat ehkä nykypäivän valossa hitailtakin. :) Lopulta Lupuskin löytää onnensa ja rauhansa, mutta vasta muutaman kuolleen ihmisen sekä monipolvisen elämän ja uskon tarkoitusta käsittelevän keskustelun jälkeen.

Jotenkin Ruusuvuori onnistuu kirjoittamaan keskiajasta niin kuin hän oikeasti olisi nähnyt sen. Muutama anakronistinen lipsahdus jäi kaikumaan mieleen, mutta tämä on kyllä aidompaa keskiajan kuvausta kuin Utriot ikinä.