Näin eilen todella hyvän näytelmän. Kävimme Jyväskylän kaupunginteatterissa katsomassa Arvoituksellisia muunnelmia. Näytelmä on kahden miehen dialogi, pääosissa Kari Kihlström ja Aaro Vuotila.

Tarina kertoo jäämeren tienoille yksinäiseen saareen muuttaneesta kuuluisasta kirjailijasta Abel Znorkosta sekä häntä tapaamaan tulleesta Erik Larsenista. Kopean ja ylpeän, hyvin itsetietoisen, röyhkeän ja erakoituneen nobelistin ja tavallisuudessaan jopa tylsän Larsenin kohtaaminen on aluksi hyvin epätasa-arvoinen. Henkilöiden väliset suhteet kuitenkin muuttuvat läpi näytelmän laidasta laitaan, muuttuvat hyvin mielenkiintoisin ja erikoisin juonenkääntein. Osan pystyi arvaamaan, osaa ei, mutta ei sen väliä. Tarina oli mainio, lopetus erinomaisen hieno.

Vaikka Vuotila ja Kihlström suoriutuivat rooleistaan mallikkaasti, jäi Arvoituksellisia muunnelmia kuitenkin eniten mieleen upeana käsikirjoituksena. Toivoin, että se olisi kirja, jotta voisin lukea sitä hitaasti ja palata takaisin parhaisiin kohtiin, miettiä ja maistella niitä, sillä niin elämää ja sen isoja totuuksia näytelmässä käsiteltiin. Teemana oli elämä, mutta ennen kaikkea rakkaus. Mitä se on? Mitä me rakastamme, kun sanomme rakastavamme toista ihmistä, ja millaista rakkaus oikeasti on?


Kuvassa Aaro Vuotila - Erik Larsen ja Kari Kihlstörm - Abel Znorko.
Kuva Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilta.

Käsiohjelmasta selvisi, että näytelmän on alunperin käsikirjoittanut Eric-Emmanuel Schmitt, ranskalainen kirjailija. Sainpa todella hyvän motiivin lukea esimerkiksi Herra Ibrahim ja Koraanin kukkaset.