Olen tänään lukenut Satu Pekkarisen sosiologiaan vuonna 1999 tekemää gradua Kirjeet sodan perheyhteytenä. Perheen koossapitäminen sota-ajan kirjeenvaihdossa. Se on aiheuttanut minussa hiukan (vain hiukanko?) ahdistusta. Pekkarinen on kirjoittanut samankaltaisesta aineistosta kuin minä (siis sota-ajan kirjeistä), mutta rajannut aiheensa taitavasti ja tehnyt saanut analyysinsä paikoitellen hyvinkin syväksi. Toki tutkimuksessa on puutteensa, ainahan niissä on, mutta tätä lukiessa toivon vain, että voisin itse kirjoittaa yhtä hyvin. Oman tekstini heikkous löi naamaan taas kerran oikein kunnolla.

Pekkarisen aineisto on myös hänen isovanhempiensa, mikä on tehnyt myös hänen tutkimuksestaan hyvin henkilökohtaista. Tismalleen sama tilanne siis kuin minulla. Mutta Pekkarinen vain osaa kuvailla sitä hyvin hienosti.

"Kirjoittajien lapset, isäni ja hänen sisaruksensa, ovat antaneet minulle luvan kirjeiden käyttöön, mutta silti tuntuisi joskus oikeammalta antaa tämänkaltaisen kirjeenvaihdon vain levätä rauhassa. Sijoittuuhan se kontekstiin, jossa ihminen on pelon vuoksi heikoimmillaan, ja sitä kautta ehkä aidoimmillaan. Onko minulla oikeutta tähän pelkoon, heikkouteen, kaikkeen inhimillisen elämän kirjoon ilman suojamuureja?"

Minun on pakko lopettaa Pekkarisen gradun lukeminen, tähän asti tekemäni muistiinpanot saavat riittää. Muuten alan omaksua osia siitä ihan liikaa, tai ainakin jotain osia tyylistä ja ilmaisuista. Sitä en halua, sillä niin hyvin kuin Pekkarinen kirjoittakin, minä haluan tehdä omaa tekstiäni ilman kovin näkyviä vaikutteita muualta.

Huokaus. Mitä tästä minun työstäni tulee... Tänään koossa 79 sivua.