Istun gradu sylissäni, enkä voi uskoa tilannetta todeksi. Se on niin kaunis koskemattomine, valkoisine sivuineen, jokainen lause minulle niin kovin tuttu. Satakahdeksantoista sivua. 118 sivua liitteineen ja lähteineen. Se on ihan reilu mitta, varsinkin kun pelkäsin jossain vaiheessa jääväni alle 80 sivuun. Mutta ei vielä lähellekään liian pitkä. Itse asiassa ihan sopiva. Mapitin painavan nivaskan vanhaan muovikansioon, jossa se toivottavasti pysyy siistinä ja kauniina perjantaihin asti, jolloin vien sen professorin pöydälle odottamaan ennakkoarvostelua. En haluaisi laskea sitä käsistäni, tuntuu että siinä on vielä niin kovin paljon korjattavaa, hirveästi virheitä. Muistan koko ajan lisää asioita, jotka olisi voinut tehdä toisin. Pahinta on se, kun alan epäillä itseäni: entä jos kuitenkin peruuttaisin vielä? Jospa vielä yrittäisin kertaalleen kirjoittaa koko roskan uusiksi...

Jos suhtautumiseni omaan tuotokseeni on näin tunnepitoista jo nyt, niin mitä mahtaa tapahtua, kun saan sen uutuuttaan kiiltävissä mustissa kansissa käsiini. :) Ehkä tämä itsenikin yllättänyt helpotuksen ja haltioittavan onnen tunne jo esitarkastusvaiheessa toisaalta vähentää seinille leviämistäni sitten, kun gradu on ihan oikeasti valmis.

En lopulta pystynyt vastaamaan professorini palautteeseen. (Ks. aiemmat tammikuun merkinnät.) En kyennyt (taaskaan) syventämään analyysiani. Hänen mukaansa se on "ohutta". Onhan se, näenhän minä sen itsekin. Koko kirjoitusprosessin ajan palaute on ollut samanlaista. En käytä diskurssianalyysia tarpeeksi tehokkaasti, tarpeeksi analyyttisesti. Metodin pitäisi näkyä enemmän. Jokaisen saamani palautteen jälkeen olen vienyt uuden version, ja samalla pyytänyt anteeksi, etten ole voinut analyysia tarpeeksi syventää. Nyt kyllästyin siihen.

Enää en pyytänyt anteeksi. Tai en pelkästään ainakaan. Kirjoitin saatekirjeeseen, kuinka olen yrittänyt gradussani perustella sitä, ettei diskurssianalyysi tässä tutkimuksessa mitenkään voi olla yhtä syvää kuin muissa. Aineistoni on aivan liian laaja! Minulla on lähteenä n. 600 kirjettä, kun diskurssianalyyttisia graduja on tehty n. 30 kirjeestä. Myös näkökulmani on laaja, minulla on kolme eri teemaa: nainen, mies ja perhe. Keskittymällä esimerkiksi pelkästään perheeseen ja rajaamalla osan kirjeistä pois, olisin saattanut voida käyttää diskurssianalyysia syvällisemmin. Nyt diskurssianalyysi jää hiukan aineistoni narratiivisuuden varjoon. Jos haluaisin tehdä tästä aineistosta tällä näkökulmalla erityisen syvää diskurssianalyysia, saisin kirjoittaa saman tien väitöskirjan tai kirjasarjan. Tavallaan siis osoitan heikkouteni: en ole osannut tehdä rajaamista oikein. Rajaaminen on tutkijan tärkein taito (ehkä kriittisyyden ohella).

Tieteellinen tutkimus voi käyttää lähes mitä tahansa metodia, jos se vain perustellaan kunnolla. Samahan koskee aihettakin. Voisin tutkia vaikka leskenlehtien soluja, jos voisin perustella sen tärkeyden historiantutkimuksen kannalta. Kyse on argumentaatiosta. Nyt siis mitataan sitä, olenko osannut perustella tutkimukseni ja metodini kunnolla. Suora lainaus professorille osoitetusta saatekirjeestä: "Omasta aineistostani katsoen olen mielestäni tehnyt nyt jo melko paljon, enkä pidä analyysiani aivan hengettömänä, vaikka se ei ehkä tähtityötä olekaan."

Olen myös päättänyt, että jos saan jotain hirmu ilkeää palautetta esitarkastuksessa, niin laitatan työhöni pinkit kannet. Se ärsyttäisi professoriani kaikkein eniten, hän kun haluaisi kaikissa graduissa olevan mustat kannet, että näyttäisivät hyllyssä paremmilta. Mutta kiusa se on pienikin kiusa. :) (Tosin se kosto osuisi myös omaan nilkkaan: olen nimittäin visioinut itsekin eniten juuri mustia kansia.)

Hermostuttaa. En osaa olla paikoillani. Tekee mieli huutaa tai itkeä. Sen sijaan pureskelen kynsiäni.