Totta kai minun piti nähdä tämä Åke Lindmanin uutuus, kun kerran jatkosotaa harrastelen. Tai ainakin yritän harrastella. Väitän harrastavani. Jälleen nimittäin tuli selväksi, etten tiedä ko. sodasta yhtään mitään. Toisaalta sain taas muistutuksen siitä, miksi olen tehnyt jatkosotaan liittyvän opinnäytteen ja aloittelen väitöskirjaa samasta ajankohdasta. Omat työni liittyvät sodan kotirintamaan, mutta motivaationi lukea ja tutkia talvi- ja jatkosodan aikaa oli mielessäni myös Tali-Ihantala 1944 -elokuvaa katsoessa. Sota on paljasta pahantekoa, kuten Linna toteaa Hietasen suulla. Tali-Ihantalassa kuvatut nuoret miehet kokivat jotain sellaista, josta takaisin normaaliin elämään selviäminen on suorastaan ihme. Jos paras ystävä kuolisi ammuttuna syliin, olisi kelle tahansa meistä tiedossa pitkä Kelan maksama terapiajakso. Mutta sodassa kaikki on toisin, ja siksi minä ihailen sotasukupolvea. En tappamisen takia, en veren takia, vaan siksi että kestivät sen kaiken (ja purkivat tuskansa sitten lapsiinsa, sanotaan, mutta siihen en ota kantaa).
Tali-Ihantala 1944 on kuvaus Pohjoismaiden suurimmasta taistelusta, joka oli myös jatkosodan ratkaisutaistelu. Kovin hyvä elokuva se ei ole, vaan pikemminkin hyvin sekava ja täydellisen juoneton. Olisiko vaikka yhden tai kaksi päähenkilöä esittelemällä elokuvasta tullut juonellisesti seurattavampi ja niin ollen vahvempi? Nyt se on pelkkää ampumista. Vaikka karttojen ja välitekstien avulla yritetään pitää katsoja kärryillä, selvisi ainakin minulle vasta kotiin tultuani ja elokuvan kotisivuja luettuani, että filmi koostuu viidestä eri taistelusta. Ai siksi siinä aina vaihtui naamat! Pitäisi katsoa uudelleen ja tehdä samalla muistiinpanoja, jotta muistaisin ne viisi vaihetta.
Juonettomuuden seurauksena elokuvassa ei myöskään ole päähenkilöitä. Tali-Ihantala vilisee suomalaisia miesnäyttelijöitä (ei yhtään naista, sic!) - tuli jopa mieleeni, että onkohan elokuvassa naaman vilauttaminen ollut nuorelle miesnäyttelijäsukupolvelle jonkinlainen kunnia-asia, kun he kaikki siellä ovat. Nimilista näyttelijöistä on vakuttavan pitkä, ja avustajiakin on kuulema ollut 2500. Koska miehet vaihtuvat valkokankaalla usein, ja vain harvan roolinimi edes mainitaan, on lopputeksteissä vain lista nimistä aakkosjärjestyksessä, ei roolihahmojen mukaan. Listassa oli nimiä, joita en ollut lainkaan huomannut sarkaunivormujen ja nokisten naamojen seasta.
Niin on aika muuttunut, että Åke Lindmanin sotilaat eivät ole Väinö Linnan kyräileviä puskasissejä, jotka piruilevat esimiehille ja puhuvat härskejä lotista. Nykyään voi kuvata suomalaisen sotilaan tekemässä taisteluissa työtään. Ei uhrauksista ylevästi puhuen, mutta ei myöskään nuristen. Taistelussa tapetaan, koska niin on käsketty. Jos kuollaan, niin kuollaan. Ystävän kuoltua purraan huulta ja jatketaan tappamista.
Kuolemaa tämä elokuva on täynnä. Tietenkin, mitäpä muuta sota voisi olla. Kuvat ruumiiden peittämistä metsiköistä tai verta pulppuvista haavoista eivät helpolla lähde tajunnasta. Onneksi olimme aikaisessa näytöksessä, niin ehdin puuhata muuta ennen nukkumaanmenoa. En halua Tali-Ihantalaa uniini. Vieläkin kaikuu korvissa elokuvan äänimaailma. Ei suinkaan kehuttu musiikki, vaan tykkien jyske ja kiväärien pauku, ammusten vingunta. Millainen ääni kuuluu, kun pistin osuu rintaan? Ikävä rusahdus. En pidä verisistä elokuvista ylipäätään, mutta tästä tekee erilaisen se, että äänet ja tarina ovat todellisia, oikeasti tapahtuneita. Myötäelän niin kovasti, että kipeää tekee.
Olen iloinen, että tämä elokuva on tehty. Vielä en ole keksinyt, ketä varten tämä on. Ehkä sotaharrastajia, jotka voivat arvostella sen realistisuutta tai epärealistisuutta. Opetusmateriaaliksi se ei sovi sekavuutensa takia, ja juonettomuus varmasti työntää pois muita kuin harrastajia. Elokuvalle ei ole oikein perusteita, mutta silti olen iloinen että se on olemassa, enkä oikein tiedä miksi. Ehkä siksi, että jokainen näin julmana sodan kuvaava elokuva on minun silmissäni pasifistinen - kukaan ei voi haluta keskelle sitä kuolemaa, mitä sota on.
