Nyt minuun iskee laiskuus, enkä jaksa alkaa googlaamaan tarkemmin Anne Brontëa. Muistan, että hän oli nuorempi kuin Charlotte ja Emily, mutta en tiedä, onko hän julkaissut muita kirjoja. Ehkäpä ei, sillä Agnes kotiopettajattaressakin on kestämistä.

Ohops, sanoinpa rumasti! En tarkoita olla ilkeä, mutta vertaan jatkuvasti Agnesta Jane Eyreen ja Humisevaan Harjuun, ja niiden rinnalla tämä on harmaa varpunen. Charlotte ja Emily Brontën teoksissa viihdyttää, kiehtoo ja tempaa mukaansa se kiihkeän romanttinen tunnelma, johon vievät niin tapahtumapaikkana toimivat nummet kuin tunteikkaat, dramaattiset päähenkilötkin. Agnes on arkisempi ja kertoo ihmisistä, jotka ehkä jopa voisivat olla olemassa. Kirja perustuukin Anne Brontën omiin kokemuksiin kotiopettajattaren työstä.

Kirjan ansio onkin nimenomaan siinä, että se kertoo peittelemättä, miten kauheaa työtä on olla hemmoteltujen, laiskojen aatelislasten opettajana. Myötäelin kovasti lukiessani oppilaiden raivokohtauksista ja mahdottomuudesta pitää kuria, kun ei ole lupaa rangaista. Lempeillä sanoilla ei aina ole vaikutusta. Ja vanhemmathan uskovat vain hyvää lapsistaan.

Opettajuuden kuvauksena kirja on onnistuneempi, joskin tylsä. Mutta romanttinen osuus, suhde paikkakunnan uuteen pappiin, on minusta päälleliimattu ja keinotekoinen. Ehkä siinäkin on omat realistiset piirteensä, mutta lähinnä se jäi kaikumaan mieleen varoituksena: kukin pysyköön säädyssään. Säätyläiset vain leikkivät alempien luokkien edustajien tunteilla, jos ryhtyvät flirttiin, mutta papin tyttärelle sopii naida vaatimaton, köyhä pastori, jos hän on hyvä mies. Argh, minua puistattaa tämän kirjan antama kuva järjestä avioliiton perustana. Onhan sekin varmasti tarpeellista, mutta kyllä kai rakkaus voisi olla vähemmänkin järkevää joskus, vaikka vähän siihen suuntaan kuin eilisessä Ylen perjantaielokuvassa The Thing Called Love.