Juuri nyt minusta tuntuu, kuin olisin pitkästä aikaa lukenut jotain tärkeää kotimaisen kirjallisuuden ymmärtämisen kannalta. Timo K. Mukka on ollut aiemmin minulle tuttu vain nimenä, mutta hänelläkin on oma persoonallinen paikkansa kirjallisuutemme historian kaanonissa. Kirjallisuudentutkijat osaavat varmasti kertoa hänen merkityksestään enemmän, minä tyydyn henkilötiedoissa toistaikseksi vain Wikipedian artikkeliin.

Timo K. Mukka (1944-1973) oli lappilainen kirjailija, joka teki aikanaan lyhyen ja särmikkään uran. Hän kuoli jo 29-vuotiaana, aivan liian nuorena siis. Tämä ilmeisen omalaatuinen persoona eli suurimman osan elämästään syrjäisessä kylässä Napapiirin pohjoispuolella. Hän opiskeli hetken aikaa Helsingin taideakatemiassa kuvataidetta, mutta palasi melko nopeasti takaisin Lappiin kirjoittamisen pariin. Maa on syntinen laulu on hänen ristiriitaisen vastaanoton saanut esikoisteoksensa. Ylen elävän arkiston mukaan teosta kutsuttiin lehdissä muun muassa brutaaliksi ja banaaliksi, ja Mukka oli 1960-luvulla "Suomen rivoin kirjailija". Minulla oli luettavanani Gummerruksen yhteisnide (Gummerrus 2004) Mukkan kahdesta ensimmäisestä teoksesta. Maa on syntinen laulu on ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 1964 ja kahdesta novellista tai pienoisromaanista koostuva Tabu vuonna 1965.

No kyllä, olihan sitä seksiä näissä kirjoissa riittämiin, mutta erityisesti Maa on syntinen laulu jäi eniten mieleen laulavasta rytmistä ja tarinan balladimaisuudesta. Ihmiset ja ympäristö on kuvattu pieniä viestejä tarkasti havainnoiden niin, että jopa täysin sisäsuomalainen lukija voi luulla tuntevansa lappilaista sielunelämää. Kirjan runomaisuutta lisäävät kauniit, aaltoilevat runot lukujen välillä. Maa on syntinen laulu sekä Tabun molemmat pienoisromaanit kertovat ihmissuhteista, intohimoista, rakkaudesta ja pettymyksistä. Elämän kovuudesta myös.

En ole nähnyt Rauni Mollbergin elokuvaa (josta artikkeli esim. täällä, mukana lisätietoa myös kirjasta), mutta mieli tekisi. Nyt Maa on syntinen laulu jäi soimaan mieleen ennen muuta runollisena kirjana ja pelkään hiukan, että elokuva muuttaisi sen mielikuvan - sanat kuvaksi muutettuna korostaisivat ehkä enemmän parittelun eläimellisyyttä kuin ihmisen elämänkaaren balladia. En tiedä onko näin, ja luulen joka tapauksessa ottavani jonain päivänä riskin ja katsovani myös elokuvan.