Viime päivinä opiskelijayhteisössäni on puhuttu paljon oman laitoksemme ja yleensäkin työyhteisöjen työskentelyilmapiiristä. Se on asia, josta yleensä aletaan puhua vasta, kun siinä on ongelmia, niin kuin nyt meilläkin jollain tapaa. Sen enempää niihin puuttumatta aloin pohtia, miksi niin monilta erilaisilta työpaikoilta kuulee tarinoita käytöstapojen puutteesta, kyynärpäätaktiikan käytöstä, avoimesta riitelystä rakentavan yhteistyön sijaan ja niin edelleen.

Nuorena ja vielä opiskelevana on niin kovin helppo ihmetellä "aikuisten" käyttäytymistä. Missä vaiheessa ihmisten päässä naksahtaa jokin nappi, niin ettei heidän mielestään enää ole tarpeellista ottaa huomioon lähellä olevia ihmisiä? Onhan kaikilla kai töissään yleensä kiire, mutta eihän vaatisi kuin muutaman minuutin käydä esimerkiksi tervehtimässä taloon tullutta uutta työntekijää ja vaikka näyttää hänelle yhteiset sosiaalitilat. Toivottaa tervetulleeksi siis, ilman sen suurempia vaatimuksia ja seremonioita. Oikein pelkään sitä, kun muutun niin aikuiseksi, että alan kategorisoida työyhteisöni jäseniä niihin, joita tervehdin ja niihin, joiden ohitse kävelen puhumatta mitään. Jossain vaiheessa kai myös minä alan jaotella ihmiset esimerkiksi koulutuksensa tai asemansa vuoksi eriarvoisiksi, ja voin suhtautua alentuvasti ja nöyryyttävästi hierarkiassa itseäni alempiin. Lakkaan arvostamasta rakentavaa palautetta ja opin tiuskimaan vastaukseni. Ja kun minulle tiuskitaan, loukkaannun sydänjuuriani myöten. Voi miten minä pelkään sitä päivää, todella. Kirvelevintä pelossani on, että tuskinpa minäkään tulen sinä päivänä tunnistamaan noita asioita itsessäni.

Kyllähän me pelaamme ihmissuhdepelejä jo päiväkoti-ikäisinä, mutta säälittävää on, etteivät ne pelit jää peruskouluun, vaan kulkevat mukanamme työyhteisöihin saakka. Jos joku yrittää jäädä pelien ulkopuolelle, hänen elämästään tehdään mahdollisimman vaikeaa.

Kaikissa meissä on vikoja, en minä yritäkään väittää olevani itse nyt täysin viaton. Tänäänkin osallistuin näihin peleihin, kun puhuimme vaikeista asioista pienellä porukalla. Se keskustelu teki hyvää ja avasi silmiäni, mutta oli juoruilua yhtä kaikki. Ongelmat syntyvät siitä, että ihmiset ovat erilaisia, eivätkä voi ymmärtää toisiaan. Minun vikojani ovat esimerkiksi suustani hyppivät sammakot, joista ihmiset loukkaantuvat usein ilman, että itse edes huomaan ketään loukanneeni (se tulee ilmi sitten jälkeenpäin ja saan kuulla olevani paha suustani). Toinen ongelmani on herkkänahkaisuus, pahoitan mieleni joskus vähästäkin. Olen kyllä yrittänyt kehittää näitä ominaisuuksia lievemmiksi ja vähemmän pahoiksi, mutta se on kai elinikäinen prosessi... Ja tietenkin jokaisessa ihmisessä on myös koko joukko ominaisuuksia, joita ei edes itse tajua ikäviksi piirteiksi ja jotka voivat hankaloittaa sosiaalisia kontakteja.

Mielestäni ihmisten pitäisi hyväksyä toisensa eikä olla niin kovin kapeakatseisia. Jatkuva riitely tai myös kylmä välinpitämättömyys on energian tuhlaamista. Niin paljon helpompaa olisi olla ystävällinen toisille ihmisille. Kohtelias ja ystävällinen. Eikö niin voi kohdella myös niitä henkilöitä, joista ei erityisemmin pidä?