Välillä oma elämäni tuntuu todella absurdilta. Olen ennenkin tiedostanut eläväni ikään kuin kaksoiselämää siinä mielessä, että hyvin harvoilla ystävilläni on mitään käsitystä siitä, millaista on kasvaa maatilalla ja tehdä siellä elämänsä kaikki kesätyöt. Täällä vallalla on toinen minä, ihan eri ihminen kuin tuolla Seminaarinmäellä. Sama, mutta silti eri.
Kulunut vuorokausi on saanut minut vuoroin itkemään, vuoroin hihittämään hysteerisesti. Kaiken takana on se, että eräs hieho navetassa päätti pidätellä poikimistaan sen verran, että äiti ja isä ehtivät lähteä ansaitulle lomalleen. Navettapuolenhan hoitaa lomittaja, mutta hän käy täällä vain aamulla ja illalla. Oli kuitenkin sovittu, että voin soittaa hänelle koska tahansa jos tulee hätä.
Eilen illalla hieho näytti siltä, että on viimein päättänyt ryhtyä tositoimiin. Yhdentoista aikaan illalla en kuitenkaan vielä ollut varma asiasta, vaan halusin uskoa lomittajaamme, joka uskoi hiehon pidättelevän vielä monta päivää. Varmuuden vuoksi laitoin herätyskellon herättämään puoli kolme, että käyn tarkistamassa tilanteen. En uskaltanut edes ajatella, mitä teen, jos jotain tarkistamisen aihetta on. Ja olihan siellä.
Onneksi, voi onneksi veljeni oli tullut myös yöksi kotiin ja saatoin herättää hänet. Yksin olisi ollut kauheaa. Arvioimme tilannetta hetken, sitten soitin lomittajalle. Kiva herättää hänet vähän ennen kolmea yöllä: "Nyt se lehmä poikii ja minä en tiedä mitä tehdä!" Onneksi hän on perhetuttu 15 vuoden ajalta. Ennen kuin lomittaja ehti tänne, olimme veljen kanssa jo avustaneet hiehoa sen verran, että vasikka saatiin syntymään ehjänä ja terveenä. Kaikesta huolimatta on hieno tunne joka kerta, kun puhdistaa vasikan suun ja näkee, kuinka se alkaa elää ja hengittää. Seuraavana iski huoli lehmästä: miksei se nouse? Miksei se nuole vasikkaansa? Miksi se kääntää päänsä ympäri ja hamuaa vain kylkeään? Miksi sen ilme on tajuton? Miksei se juo vettä?
Jos olisin ollut vähemmän hermostunut, olisin ehkä tajunnut, ettei kukaan sellaisen suorituksen jälkeen välittömästi jaksa nousta seisaalleen. Vasikka oli aika iso, ei ihme että emo halusi vähän aikaa vain taivastella oloaan, ennen kuin nousi seisomaan. Mutta pääasia että nousi. Ehdin jo pelätä halvaantumista – se on valitettavan yleinen poikimiseen liittyvä sairaus. Sitten olisi pitänyt jo soittaa eläinlääkäri. Jos olisin ollut yksin, olisin varmasti soittanut jo, mutta lomittaja ja veli olivat rauhallisia. Ehdin kyllä herättää vanhempani lomallaan puoli neljältä yöllä (voi minua!) ja äiti rauhoitteli myös.
Kaikki meni siis ihan hyvin. Hermojännitys oli aikamoista, sillä vaikka olen monet monituiset kerrat avustanut poikimisessa, on paikalla aina ollut äiti tai isä, jotka tekevät päätökset.
Joskus harmittaa, kun minua kohdellaan perheessä kuin pikkulasta (kuopuksen risti), mutta viime yönä olin vain kiitollinen, kun veljeni sanoi: "Mene sinä nyt vaan jo." ja päästi minut nukkumaan jääden itse juttelemaan lomittajan kanssa, vaikka hän on meistä se, joka tekee pisintä ja stressaavinta työpäivää. Sängyssä minulta pääsi itku. Kaikkeen tähän oli kulunut noin tunti.
Tänään olin koko päivän aivan sekava. Väsymys painoi silmissä, vaikka olin valvonut yöllä vain tunnin. Olin sopinut haastattelun ja kävin kyllä tekemässä sen, mutta en oikein jaksanut keskittyä. Kun lähdin informantin luota, aloin hihittää aivan kippurassa. Kävelin ehkä Keski-Suomen rumimman kylän taajamassa, sumua oli niin ettei eteensä meinannut nähdä, ja yhtäkkiä nauruhermooni iski kaiken kummallisuus: lehmän synnytyksestä väitöskirjahaastatteluun – missä on yhteys näiden välillä? Ei kai yhteyttä olekaan muussa kuin minussa, minun kokemuksissani ja kokemuskertomuksissani, joiden määrittelystä olen nykyään niin kovin kiinnostunut.