Sen verran kontrollifriikkiä minussa asuu, että koko päivä on tuntunut olevan pilalla vain, koska nukuin pommiin aamulla. Enkä edes myöhästynyt mistään luennolta tms. vaan ainoastaan omasta suunnitelmastani olla kirjastossa töissä jo viimeistään kymmeneltä. Olin siellä vähän ennen kahtatoista. Inhoan itseäni tällaisina päivinä. Inhoan sitä että myöhästyin, mutta inhoan samalla aikaa myös sitä, että olen niin kontrollinhaluinen, etten kestä suunnitelmien muuttumista. Enkö voisi joskus höllätä pipoa?

Kavereitten kanssa oli ihan hauskaa viettää aikaa kahvilassa, mutta tietenkin minulla oli koko ajan huono omatunto siitä, etten ole tehnyt tänään tarpeeksi, puhumattakaan koko viikosta. Niinpä pakotin itseni pois kirjaston kahvilasta lukusalin puolelle ja istuin ja luin ja kirjoitin sen osuuden, joka graduni taustaluvusta puuttui. Nyt se on niin valmis kuin toistaiseksi voi. Sunnuntaina skannaan siihen mallikirjeet ja viimeistelen sen sitten maanantaina, viimeistään tiistaina. Aloitin tänään myös loppulukua, jota sain aikaan vajaan sivun verran. Senhän ei tarvitse kovin pitkä ollakaan, kunhan vain saisin siitä johdonmukaisen ja omaan tutkimukseeni sopivan. Jatkan sitä huomenna.

Väsy ja pieni ärtyisyys saivat minut jälleen valitsemaan viikonlopun illoiksi kotona nyhjöttämistä sen sijaan, että olisin lähtenyt kavereitten kanssa ulos. Jenny kutsui luokseen vodkabileisiin, mutta ajatuskin juopottelusta on minusta väsyttävä. En olisi hyvää seuraa kenellekään juuri nyt, kun mieleni tekee vain käpertyä kaakomuki ja tuore sämpylä kädessäni sängyn nurkkaan nyyhkimään Kun taivas repeää -tv-sarjan äärellä. Ihanaa hömppää, joka kuitenkin pitää minut edes vähän kiinni graduajassa. Äh, tuo on kyllä tekosyy, eihän sillä sarjalla ole mitään muuta tekemistä graduni kanssa kuin jatkosota. Itse asiassa sarjan siirappiromanttinen tunnelma voi ohjata minuakin turhan romanttisiin tulkintoihin... Noh, otan sen riskin.

Välillä tunnen itseni keski-ikäiseksi. Haaveilen työpaikasta, maksetusta opintolainasta ja (ennen kaikkea) omasta lapsesta siinä, kun opiskelukaverini suunnitelevat ulkomaanmatkoja, vaihtovuosia toisella puolelle maailmaa ja muuta jännittävää elämää. Se johtuu osittain siitä, että olen useimpia nykyisiä opiskelutovereitani vanhempi: olen käynyt jo läpi tuon bileistysvaiheen. Ja toisaalta minulla alkaa olla kasassa jo yksi tutkinto, väkisinkinhän ajatukset kääntyy kohti tulevia työpaikkoja ja sen sellaista. Silti välillä nolottaa tunnustaa olevansa henkisesti niin vanha.