En enää ikinä mene museoon.

Tai siltä ainakin tuntuu juuri nyt. Ehkäpä minä kuitenkin vielä sellaiseen menen joku päivä. :) Eilen ja tänään olen vain saanut sellaisen latauksen lähiseudun pieniä museoita, että yliannostus on lähellä. Eilen viisi museota, tänään toinen mokoma. Museologian perusopintoihin kuuluva pakollinen opintomatka. Onneksi kiersimme tässä lähiympäristössä niin, että pääsi sentään kotiin yöksi.

Moni museoista olisi ollut yksittäisenä käyntinä mielenkiintoinen, mutta tällaisena sumppuna ne puuroutuivat isoksi massaksi. Katse haki vain tuolia, jolle istua, eikä meitä opastaneiden museoammattilaisten puheesta jäänyt mieleen muuta kuin hysteerisen hauskoilta juuri sillä hetkellä tuntuneet yksityiskohdat (kuten nenällä keikkunut luomi tai kireät housut).

Reissun kivoin ja kiinnostavin kohde oli Hankasalmen Pienmäen talomuseo. Sen kiinnostavuutta lisäsi minun kohdallani se, että sain perjantaina yllättäen tehtäväkseni opastaa siellä. Minulta nimittäin oli vieläkin suorittamatta opintoihin kuuluva opastusharjoitus, joten opettaja ehdotti, että opastaisin tällä matkalla. Pienmäki osoittautui ihastuttavaksi paikaksi. Eilisen päivän suunnilleen ainoa aurinkoinen hetkikin osui juuri siihen kohtaan, kun puhuin pihamaalla muulle ryhmälle. Huolimatta hyvin lyhyestä valmistautumisajasta (olin viikonlopun kirjamessuilla ja Huutoyössä, joten en valmistautunut juttuun paljoa ollenkaan) suurin osa porukasta ihan oikeasti luuli, että olin ollut Pienmäessä töissä tai jotain, vaikka olin siellä ensimmäistä kertaa itsekin. Tuli kyllä hyvä mieli opettajan palautteesta. Hän kehui minua luontevaksi - pedagogisista opinnoista saamani suurin hyöty on siinä, etten enää pelkää julkisesti puhumista. (Terkkuja Annulle! Yhteisiä tuntejamme muistellen :) Toisaalta Suomen historiaa pääaineenaan opiskelleelle ei nyt varsinaisen vaikeana tehtävänä voi pitää muutaman sanan kertomista 1800-luvun suomalaisesta maatilasta... Pääsin siis opastusharjoituksessani huomattavan paljon helpommalla kuin jos olisin suorittanut sen jossain isommassa museossa.

En tunne museologian opiskelijoita juuri ollenkaan, joten päivät olivat ikäviä myös siksi, että olin niin vieraassa seurassa. Ei ollut ketään hyvää tuttua, jonka kanssa jutella. Tänään osuin onneksi bussissa istumaan vähän vanhempien taidehistorian opiskelijoiden viereen, ja he kyllä pelastivat päivän. Aivan kipeää nauramista ja ihanan välitöntä juttelua, ei sellaista jäykistelyä ja pakotettua small talkia. Oli ihanaa huomata, että osaa vielä nauraa melkein vieraankin ihmisen kanssa.