Olen lukenut koko joukon Sinikka ja Tiina Nopolan Heinähattu ja Vilttitossu -kirjoja, mutta yksikään niistä ei ole lumonnut minua niin kuin Kaisa Rastimon hahmojen pohjalta ohjaama elokuva. Rastimolla ja Nopolan sisaruksilla oli muistaakseni aikamoista riitaa elokuvan valmistuttua, kirjailijat eivät kai hyväksyneet elokuvantekijän sovitusta pienistä sankarittarista. En ymmärrä mikseivät, sillä elokuva on mainio. Olen nähnyt sen satamiljoona kertaa, mutta yhä vain katson sitä vuoroin nauraen ja vuoroin itkien.


Elokuva kertoo sisaruksista, Heinähatusta ja Vilttitossusta sekä päivistä ennen Heinähatun koulun alkamista. Heinähattu on kiltti sisko, Vilttitossu komenteleva kakara, mutta yhtä kaikki he ovat toistensa parhaat ystävät. Perheen äiti yrittää olla kotiäiti, vaikka haluaisi olla töissä, ja isä tekee loputonta tutkimusta perunoista (anna kun arvaan: isä tekee väitöskirjaa, tunnen jo ilmeen). Kun Heinähattu on lähdössä kouluun, pitäisi jonkun kuoria perunat Vilttitossulle. Siitä tarina alkaa, mutta kiertää rehellisyyden opetusten kautta siihen, että äitien ja isien pitäisi ajatella lapsiaankin joskus siinä kaikkien itseensä keskittyvien ajatusten välissä. Ihanan armahtava viesti elokuvassa on myös se, että on ihan ok, jos äiti ei tuoksu pullalta ja ole joka päivä kotona. (Arvostelu elokuvasta esim. täällä.)

Enemmän kuin tarinallaan, Heinähattu ja Vilttitossu lumoaa lavastuksellaan. Perheen kotitalo, sisustus, puutarha ja ympäröivä kylä ovat kuin satumaailmasta. Joka kerta elokuvaa katsoessani alan haaveilla, että voisin joskus elää noin. Valitettavasti se on satua, enkä tule koskaan sitä saavuttamaan, enkä edes tiedä olisinko pitkään onnellinen tuossa värien loistossa, mutta kaunista se on. Elokuvan maailman on valtavan kaunis.

Kaikkein eniten sydämeeni kuitenkin käyvät elokuvan sisaruspari, itse Heinähattu ja Vilttitossu. Kukaan, kuka on läheinen sisaruksensa kanssa, ei voi katsoa tätä elokuvaa lämpenemättä. Siksi itkin pari liikutuskyyneltä, kun avasin elokuvan tänään siskoni lähettämästä kultapaperilahjasta. Ja katsoin sen saman tien.

Siinä missä pikkutyttöjä katsellessa voi muistella omaa lapsuutta, voi naapurin Alibullenin neideille naureskellessa nähdä yhteisen tulevaisuuden; haave vai painajainen, siitä voi olla eri mieltä eri päivinä.

Ollaanko me aina yhdessä? - Ollaan.

Kiitos, siskosein!