PMS-masennuskohtaukseni kestävät yleensä muutaman tunnin, eivät onneksi sen kauemmin. Niiden aikana olo on jotain pahempaa kuin missään morkkiksessa tai muussa synnintunnossa, vielä pahempaa kuin silloin kun olin masentunut. Vajoan näissä kohtauksissa todella alas, todella itkuiseen itsesääliin, en näe elämässäni mitään järkeä ja uskon kaikkien halveksivan minua. Pahaa oloa ei yhtään auta se, että tiedostan sen syyn. Onneksi olotila aina kaikkoaa viimeistään yön yli nukuttuani. Monen päivän masennus olisi jo raskaampi kantaa, mutta joidenkin naisten kohdalla se on totisinta totta, siis monen päivän pms. Minä olen onnekas.

Söin suklaata, pakastin valtavia määriä mansikoita ja mustikoita, halasin koiraani ja itkin muistellessani joitakin kirjaseikkailuja. Vähitellen olo siis koheni tänäänkin. Onnistuin olemaan keittiössä äidin kanssa monta tuntia tiuskahtamatta kertaakaan, muistin että siskoni taitaa olla tänään matkalla eikä siksi puhelimen tavoitettavissa, ja muistin etten suinkaan ole yksin, vaan minulla on ihania ystäviä (joista esim huomenna tapaan erään).

Masennuskohtauksessa kirjoitettu teksti on lähes yhtä noloa ja kiusallista kuin känniviestit blogissa. Joskus olen jonkin postauksen poistanutkin masennuksesta toivuttuani, mutta ehkäpä jätän tämänaamuisen avautumisen kuitenkin esille, ihan vain muistuttaakseni itseäni ja maailmaa siitä, että välillä kaikki ei tunnu hyvältä. Ja monet kohdat valituksestani pitävät kyllä aivan hyvin paikkansa, en vain tavallisesti korosta niitä noin voimakkaasti. :)

Päätin myös, että JOS ehdin Helsinkiin vielä tänä kesänä, niin otan bussin ja ajan Syvärannan lottamuseoon. Halunnut jo pitkään käydä siellä.