Huomasin mieleni lentelevän haikena milloin minkäkin asian tai ihmisen ikävässä. Useita kertoja päivässä mieleen tulee muutamaksi hetkeksi joku, jonka toivoisi olevan juuri siinä hetkessä paikalla, tai joku tila tai paikka tai tunnelma, jossa toivoisi itse olevansa. Nämä pyrähdykset ikävän puolella kestävät vain hetken ja menevät ohi nopeasti, sillä tämä hetki ja arjen asiat peittävät hennot ikävän hetket helposti. Mutta mikä aiheuttaa ikävää ja kaipuuta? Välillä kaivatut asiat ovat niin höpsöjä, että jälkeenpäin vähän naurattaa.

Esimerkiksi: tänään olen hetken verran, jostain tuntemattomasta syystä ikävöinyt Uudenkuun Emiliaa. Jos Runotytöt olisivat olleet käsillä, olisin varmasti tarttunut niihin ja lähtenyt seikkailemaan Emilian ja Tuulen tytön kanssa.

Arkistossa luin naisten muistoja sota-ajalta, ja yhtäkkiä kaipasin mummoani niin että teki mieli itkeskellä vähän. Tämä on sinällään erikoinen kaipuu, että mummo kuoli jo kun olin yhdeksän, enkä koskaan tuntenut häntä kovin hyvin, eikä hän ollut minulle läheinen. Vasta gradua tehdessäni opin tuntemaan hänen elämäänsä ja nuori mummoni (joka ei tietenkään vielä silloin ollut mummo, vasta nuori äiti) tuntui voimakkaalta persoonalta, jonka olisin kovasti halunnut tuntea. En siis oikeastaan tiedä, kaipasinko tänään mummoani vai sitä mielikuvaani nuoresta mummostani, joka taisteli jatkosodan läpi pientilan emäntänä.

Jo jonkin aikaa minut toistuvasti täyttänyt ikävä Keski-Maahan. En ole vielä tutkinut ikävääni tarkemmin, että tietäisin täyttyykö se katsomalla leffat vai lukemalla kirjan. Parhaissa haaveissani teen ne molemmat lähitulevaisuudessa. Ehkäpä odotan syksyn sadeiltoja, jos ikävä ei käy liian lujaksi ja maltan mieleni.

Toissapäivänä ikävöin Kreikkaan (ihan kuin ei olisi tarpeeksi kuuma täälläkin!) niin kovasti, että ihan vähän etsiskelin sieltä vuokrattavia asuntoja tai pieniä taloja. Haaveilen siitä, että viettäisin joskus Kreikassa muutaman kuukauden, ihan asumalla asuisin siis. En tiedä milloin, väikkäriä tehdessä vai väitöstilaisuuden jälkeen, enkä tiedä toteutuuko haave koskaan, mutta netin avulla tätä ikävää on helppo pitää yllä.

Juuri nyt kaipaan vähän kotiin. Ja ihan vähän myös Bridesheadiin. Ja Northangeriin, tietysti, ainahan minä sinne kaipaan. Niin että eihän näissä ikävänpuuskissa mitään järkeä ole, onneksi ne ovat vain muutaman sekunnin pyrähdyksiä jokainen.