Hurjaa, millaisen version Kalevalasta Johanna Sinisalo on kirjoittanut kirjassaan Sankarit (Tammi 2003). Sinisalo kertoo Kalevalan uudestaan siirtäen sen henkilöt ja heidän tarinansa nykyaikaan. Väinämöinen on taianomaisilla laulukyvyillä varustettu rockkuningas Rex, Seppo Ilmarinen on rumpali ja tietokonenörtti Ile Aerosmith ja Lemminkäinen on Kauko "Mahti" Saarelainen, maailman paras kymmenottelija. Sampo on jokin tietotekniikan mullistava koodi (tämä osuus katosi jo mielestä, luen tiedeosuudet yleensä aika vähällä keskittymisellä) ja Pohjolan emäntä asuu Sariolassa, jossa peittelee aarrettaan. Nimet ovat hyvin kehiteltyjä ja oivallettuja läpi koko kirjan, niissä on piiloviestejä vaikka kuinka paljon, en usko tajunneeni kuin murto-osan.

Sankarit ei vedä vertoja Sinisalon esikoiselle Ennen päivänlaskua ei voi, mutta viihdyttävää luettavaa tämä oli silti. Kirjassa viitataan Kalevalan lisäksi moniin 2000-luvun ilmiöihin ja suomalaisille enemmän tai vähemmän merkitseviin tapahtumiin, kuten Myyrmannin pommi-iskuihin, Mestarit-areenalle kiertueeseen, (tämän viittauksen tulkitsen kyllä vähän ironiseksi) urheilumaailman mattinykäsiin tai mikamyllylöihin ja Nokian menestykseen maailmalla.

Välillä teksti on fantasianomaista, kuten Kullervon tarinassa tai Mahti Saarelaisen äidin ommellessa poikansa ehjäksi, välillä taas se voisi periaatteessa olla totta. Onko tämä nyt sitä reaalifantasiaa? Välillä viittaukset Kalevalaan ovat niin rautalangasta väännettyjä, että minua ärsytti: oliko se pakko sanoa suoraan, eikö olisi voinut jotain jättää lukijan itsensä hoksattavaksi? Esimerkiksi kivi Kullervon leivässä - olisin minä itsekin huomannut, mikä asia oli verrattavissa siihen kiveen, ei sitä olisi tarvinnut sanoa. Mutta olen ehkä turhan kriittinen, sillä kuten ystäväni huomautti, saattaa olla että tiedän Kalevalan juonesta ammattini puolesta enemmän kuin normi kadunmies, vaikka en ole kansalliseeposta ikinä kannesta kanteen lukenutkaan. Ehkäpä Kalevala-viittaukset siis eivät ole liian suoria, vaan ihan hyviä juuri tuollaisenaan. Toinen minua häiritsevä asia olivat tyylivaihdokset kesken kirjaa. Välillä teksti muuttui romanttiseksi romaaniksi, välillä dekkariksi, välillä Me Naiset -lehden artikkeliksi. Ne eivät aina olleet minusta aivan hiottuja - esimerkiksi Juha Itkonen käytti samaa metodia minusta onnistuneemmin romaanissaan Anna minun rakastaa enemmän. Toisaalta välillä Sinisalo onnistuu kirjassaan näpäyttämään erittäin osuvasti aikamme ilmiöitä ja erilaisten lehtien tavoitteita ja esitystapoja.

Eniten pidin Rexin hahmosta. Hän oli sankari, kuningas, voittamaton, mutta silti onneton ja yksinäinen. Pienistä kömpelyyksistä huolimatta Sinisalon kerronta nousee välillä hyvään lentoon. Parhaat kohtaukset olivat mielestäni musiikkiin liittyviä: Rexin ja Joakimin kilpalaulanta veti heti kirjan alkupuolella minut hengästyneenä mukaansa, eikä Sankarit-kiertueen megakonserttikaan hetkeen katoa mielestä kirjallisena kohtauksena.