Olen tänään ja eilen saanut jo monelta suunnalta suoria sanoja tai ainakin vihjeitä asiasta, jota en suostu ajattelemaan tai uskomaan. Osa ihmisistä haistaa jo ilmassa syksyn tuoksua. Kesä ei tunnu edes kunnolla alkaneen, kun jo pitäisi alkaa ajatella sadetta ja sienisatoa ja omia ja siskon synttäreitä ja vaahteranlehtiä ja keltaista ja oranssia. Se on ihanaa sekin, mutta ei vielä, eihän? Pidetään kesää vielä hetkinen?

Pakko myöntää, että monesti huomaan pyöritteleväni mielessä jo syksyyn liittyviä asioita, uusia opiskelu- ja työhaasteita ja paluuta Jyväskylään. Mutta se on toisenlaista syksyyn orientoitumista. En suoraan sanottuna osaa sanoa, miksi se on erilaista, mutta tämänhetkisellä kesän kaihollani ei ole paljoakaan tekemistä sen kanssa, että odotan syksyn haasteita ilolla, vaikka tiedän sieltä tulevan vastaan pitkiäkin päiviä ja unettomia öitä.

Ehkä on vain niin, etten halua menettää kesän vihreää väriä. Luonnossa kesän aikana olevat tuhatmiljoonaa eri vihreän sävyä ovat se juttu, josta minä saan energiaa. Eniten sitä saan maalta, yleensä siis vanhempieni luota. Eräänä aurinkoisena iltana heinäkuussa kävelin töitten jälkeen Kupittaan puistoon ja kuvasin siellä vihreyttä. Mutta ei kameralla pysty tallentamaan sitä kaikkea, sitä elämän ja toivon värikirjoa, mikä kesäisessä luonnossa on.

Ensimmäinen seuraavista on Kupittaalta, toinen vanhempieni luota. Tie vie eräälle suopellolle, kuva on otettu juhannuksena koivujenhakureissulta. Ymmärrättekö mitä tarkoitan rakkaudellani kesän vihreään väriin?