Luin jokin aika sitten Bo Carpelanin Axelin, ja silmiini sattui kirjastossa hänen toisen Finlandiansa tuonut teos, Kesän varjot.

En tiedä, miten Bo Carpelan (Otavan esittely täällä) sen tekee, mutta hänen kirjansa osuvat johonkin piilossa olevaan kohtaan minussa, johonkin niin syvälle, minne vain harva kirjailija saa nuolensa osumaan. Kesän varjot oli jälleen kirja, jota minun piti lukea säästellen, vain vähän kerrallaan joka ilta, sillä halusin maistella lukuja hitaasti ja rauhassa. Pelkäsin kirjan loppuvan, ennen kuin pääsisin siitä kokonaan selville. Ja loppuihan se liian aikaisin, kaikki parhaat kirjat loppuvat ennen kuin ne kirkastuvat kokonaan. Parhaisiin kirjoihin palaakin aina uudelleen juuri siksi, että niistä saa joka lukukerralla uutta irti. Kesän varjot tulen kyllä hankkimaan omaankin hyllyyni jonain päivänä, kun sopivan hintainen kappale tulee vastaan. Ja luettuani kaksi Bo Carpelanin kirjaa, olen melko mykkänä ihailusta. Joillakin ihmisillä vain on Luomisen Lahja tai Taito.

Juonen ei tarvitse olla monimutkainen tai erityisen originelli. Kyse on tunnelman luomisesta ja lukijan vangitsemisesta kirjan maailman taikapiiriin. Siinä Bo Carpelan onnistuu. Kesän varjot kertoo miehestä, joka palaa lapsuutensa kesään 1944, jolloin hänet lähetettiin maalle pommituksia pakoon. Suvun kartanossa Bergissä lapset, aikuset ja heidän maailmansa ovat rinnakkain, lomittain ja sekaisin. Ei tapahdu paljon mitään, mutta tapahtuu kaikki. Päähenkilö voi yhtä hyvin olla kertoja Mattias, hänen veljensä Jonas, keskeinen nainen Sonja - tai itse rakennus, Bergin kartano, joka kehystää tapahtumia ja luo äänineen, valoineen ja varjoineen tunnelmat tapahtumiin.

Alan olla vaiheessa, jossa alan laulaa ylistyslauluja. Liiallinen innostus tekee sokeaksi. (Ehkä joskus myöhemmin osaisin olla kriittinenkin.) Ehkä parempi että luette, mitä vuonna 2005 Finlandia-palkitun kirjan valinnut Paavo Lipponen sanoi Kesän varjoista.