Pyhäinpäivän iltaratoksi kävimme siskon kanssa katsomassa Maameren tarinat. Täytyy sanoa, että olen aika lailla samaa mieltä kuin Penjami ja Prinsessa, jotka varoittivat kommenteissaan aiemmin, että elokuva oli ollut heille pettymys. Elokuva ei aiheuttanut lähellekään samanlaisia värinöitä, seikkailun tunnetta tai tunteiden aaltoa, joita muistan Ursula LeGuinin kirjojen aiheuttaneen. Elokuvassa ei vain ollut samaa taikaa.

Odotin elokuvan lohikäärmeitä, sillä vaikka kirjasarjan edellisestä kirjasarjan lukukerrasta on jo aikaa, muistan myöhemmissä osissa esiintyneiden lohikäärmeiden tehneen minuun vaikutuksen. Elokuvan julisteessakin on lohikäärme, joten luulin, että niitä olisi siinä enemmänkin. Pöh. Ne olivat upeita, kyllä, mutta miksei niitä sitten esitelty enemmän? Kun tarina oli muutenkin vähän tyhjä, niin olisi sitten täytetty sitä lohikäärmeillä...

En muista Maameren tarinoiden juonellisia yksityiskohtia kirjoista, joten yritin suhtautua elokuvaan itsenäisenä teoksena. Ne lohikäärmeen olivat ihania, samoin maisemat, ja pidin myös Arrenista (vaikka en ymmärtänyt isäsurmaa - en tosiaankaan muista kirjojen pohjalta, miksi Arren teki niin?). Varpushaukan hahmo oli ehkä hiukan liian sankarillinen, liian komea, mutta Tenar oli taas jotenkin todella sympaattisen ja hyvän ihmisen oloinen. Silti: taikaa Maameren tarinoissa ei ollut edes Varpushaukan sauvan pään vertaa. Hävisi siinä reilusti esimerkiksi Tähtisumulle. Enemmän taikaa oli jopa Hietaniemen hautausmaalla, missä kävimme elokuvan jälkeen kävelyllä pyhäinpäivän kynttilänvaloja katselemassa.

Usein mielipiteeni muokkautuu toisenlaiseksi muutaman päivän sulattelun jälkeen. Ehkä pidän Maameren tarinoista huomenna enemmän. Kirjat ainakin täytyy lukea lähiaikoina uudestaan, tuli ikävä Varpushaukkaa.