Kyllä, minun vähäpätöisyyteni on täten kohonnut ylettömiin huippuhin, suorastaan pilvilinnoihin tai - mikä jyväskyläläisempää - mäkihyppytornin päälle. Syitä on parikin.

Ensinnäkin: olen onnistunut työkaverini kanssa suoriutumaan kahdestaan koko heinäkuun kiireisimmästä viikonlopusta museolla. Sekä lauantaina että sunnuntaina kävi museolla väkeä enemmän kuin kertaakaan aiemmin tänä kesänä, sekä etukäteen tilattuja ryhmiä että yksittäisiä asiakkaita. Väkeä riitti niin, ettei meinannut ehtiä henkeä vetää välillä, ja lauantaina ylimääräistä huolehtimista aiheutti Pikkutyttö, joka tuli kanssani museolle, kun emme saaneet järjestettyä muuta lapsenvahtia. Ei sillä, hänessä ei ollut paljoa huolehtimista: reipas pikkuinen, joka nautti koko päivän ja suri vain sitä, että piti lähteä pois. Ei hänen viihdyttämisensä ollut ongelma, mutta totta kai hänen paikallaolonsa oli yksi asia lisää mielessä pyörimään. Tänään museolla taas oli työnäytöksenä heinän niittoa hevosella - onneksi työnäytöskin sujui omalla painollaan. Kaikesta hässäkästä ja kiireestä huolimatta selviydyimme ja museo jäi pystyyn ja näyttelykin ehjäksi, kun lähdin töistä tänään - yli puolen tunnin ylitöiden jälkeen, totta kai. Mutta pidän viikonlopun suoritusta melkoisena sankaruutena.

Toiseksi: ajoin ilman vessapysähdystä Loimaalta Keski-Suomeen, siis vanhempieni luokse, missä olen nyt tiistaihin saakka.

Kolmanneksi: ajoin harhaan, olin huomaamattani ajanut erään risteyksen ohi ja matka piteni hiukan, mutta en menettänyt malttiani ja alkanut takoa päätäni autossa (yleensä suunnitelmien muutokset saavat minut todella, todella kiukkuiseksi, vaikka olisinkin yksin ja joutuisin kiukuttelemaan tyhjälle autolle). Tällä kertaa vain kohautin harteitani omalle typeryydelleni ja huolimattomuudelleni ja ajoin kotiin sitten vähän pidempää reittiä. Olin tyyni kuningatar ruttuisen kesäautoni ratissa.

Neljänneksi: olin tänään televisiohaastattelussa. Olkoonkin, että se oli vain paikallinen Turku-tv, mutta niinpä vain kohensin helmiä kaulassa ja kerroin museon toiminnasta ja mistä ikinä toimittajat halusivat tietää. Jännittävää, se oli sitten ensimmäinen kerta tv:ssä minulle, ainakin muistaakseni.

Niinpä, pidän itseäni tällä hetkellä melkoisena voittajana. Että tervetuloa nimikirjoitusten jakotilaisuuteen, epäilen jonon ulottuvan pidemmälle kuin yksikään Potter-jono. Ehkäpä tungos aiheuttaa jopa pommiuhan, kuin pakistanilaisessa Potter-jonossa konsanaan. Ken elää se näkee.