Maarit Knuuttilan väitöskirja Kansanomainen keittämisen taito (Kansatieteellinen Arkisto 50, 2006) on inspiroivaa etnologiaa: modernia, pirteää ja lennokasta kulttuurin tutkimusta, joka yhdistää menneisyyttä ja nykyisyyttä. Tutkimuksessa tarkastellaan läheltä arkipäivän ilmiötä, "huushollaavia" naisia, Knuuttilan sanoin keittiönaisten kansaa, ja pohditaan tämän ilmiön merkityksiä arkipäivässä.

Välillä tätä lukiessani väsytti oikein kovasti, ja vähän tuskastuneena löysin itseni pohtimasta kyllästyneenä, miksi muka oikein haluan opiskella etnologiaa. Toisaalta, kun pääsin sisälle kirjan juonesta, innostuin siitä kovasti. Koko viikon Helsingissä luin Knuuttilaa iltalukemisena koskemattakaan siskoni überhoukuttelevaan kirjahyllyyn. Sillä tavallaan tämä väitöskirja vastaa kysymykseeni siitä, miksi haluan opiskella etnologiaa: haluan oppia katsomaan arkeani tällä tavoin, haluan oppia kirjoittamaan siitä hyvin ja yleistajuisesti ja haluan muidenkin näkevän arjen ilmiöiden monipuolisuuden ja innostavuuden. Se on tapa laajentaa ymmärrystä ja sillä tavoin parantaa elämää.

Heikoilta jäiltä takaisin kirjaan: Kansanomainen keittämisen taito käsittelee siis arkista ruoanlaittoa, arkiruokaan liittyviä tapoja, perinteitä ja muistoja. Knuuttila käsittelee niin ruokaperinteitä ja perinneruokia kuin ruoanlaittoa fyysisinä muistoina, tekniikoina ja tietenkin perinteenä. Minun kannaltani mielenkiintoista on, miten Knuuttila käyttää hyvin erityyppistä aineistoa yhtä aikaa: hänellä on käytössään sekä keruuaineistoa, haastatteluja että painettua kirjallisuutta eli eri ikäisiä keittokirjoja. Välillä olisin toivonut haastatteluaineiston näkyvän enemmän, sillä se tuntui jäävän kahden muun aineiston varjoon. En laskenut viitteitä, joten voi olla että erehdyn, mutta sellainen tunnelma jäi.

Minusta yksi hyvän tutkimuksen piirre on, että sitä ei ole raskasta lukea. Hyvästä tutkimuksesta ei tule pää kipeäksi. Tästä ei tullut, korkeintaan tuli nälkä. Kirja herätti kyseenalaistamaan oman arkiruoan ja sen laittamisen itsestään selvyyksiä. Esimerkiksi:

Suhteessa elävän käsittelyyn on 1800-luvun keittäjänaisen tekniikoissa ja nykykeittämisessä selviä eroja. Joko otteet tai kieli ovat muuttuneet, tai sitten molemmat. Ehkä ei ole enää sopivaa yhdistää ruuanvalmistusta ja aggressiiviseen käyttäytymiseen viittaavaa termistöä. Kokki-kirjassa keittäjänaisen habitus ja kehon tekniikat viittaavat nimittäin sellaiseen sanastoon, joka muistuttaa ainakin mielikuvien tasolla väkivallan muotoja hakkaamisineen, nuijimisineen ja haavoille viiltämisineen. Nämä ruokaohjeissa erityisen usein esitetyt liikkeet liittyvät aina johonkin sellaiseen syötävään, joka on ollut elävä; sika, lehmä, lintu tai jänis. Keittäjänaisen ja elävien luontokappaleiden suhde ei luonnollisestikaan perustunut väkivaltaan, vaan suhteeseen, jossa oli pakko tappaa elääkseen. - -
     Eläinten tappaminen ja käsittely on siirtynyt pois kodin piiristä teurastuslaitokseen, ja osin miesvaltaiseksi ammatiksi. Samanaikaisesti on mahdollistunut tila, jossa voidaan synnyttää aiempaa inhimillisempiä suhteita eläimiin. Näissä tiloissa mahdollistuvat erityisesti erilaiset eläinlihan syömiseen ja eläinten hyvinvointiin liittyvät ideologiat, kuten esimerkiksi vegetarismi. Marita Husso (1993, 81) nimeää teurastamisen ja tappamisen etäännyttämisen arkielämän käytänteistä peittämiseksi ja piilottamiseksi. Hänen mukaansa tappaminen halutaan piilottaa sekä maantieteellisellä että kielellisellä ulottuvuudella. Teurastamista ei tehdä näkyvästi, eikä siitä puhuta. Sen sijaan käytetään termejä "lihantuotanto" tai "lihateollisuus".

Ostaessani lihaa kaupan hyllyltä tulen harvoin ajatelleeksi, miten se on teurastettu, enkä ainakaan halua puhua siitä. Kuitenkin vielä mummoni on täytynyt osata teurastaa itse pienet eläimet ja ainakin paloitella kokonainen, vielä lämpimänä höyryävä lehmän raato, sillä se oli silloin tapana. Ja minä vain ostan valmiin einespakkauksen.