Eräänlainen illuusio on sekin, että olen nuori ja terve ja ettei sairaus koske minua. Tervehän minä olenkin, mutta sairaus voi koskettaa muutenkin. Kävimme tänään katsomassa vanhaa isotätiäni, joka on laajalle levinneen rintasyövän takia huonossa kunnossa. Sädehoidot on annettu, stystostaattihoidot alkavat ensi viikolla. Hän on jo vanha, ja ollut tähän asti terve, mutta ehkä juuri siksi hänen näkemisensä sairaana sattuu niin kovasti. Kun on tottunut näkemään jonkun henkilön aina pirteänä ja reippaana, koskee kipeästi, kun hän yhtäkkiä liikkuukin sauvoilla, laihtuu reilusti ja muuttuu harmaan kalpeaksi.

Kaikkein eniten minuun sattui nähdä se tyhjä paikka, missä ennen oli ollut rinta. En ollut valmistellut itseäni siihen, ja näky nosti palan kurkkuun. Miten oudolta sen täytyy tuntua. Mutta ennen kaikkea se oli kipeä näky siksi, että puuttuva rinta konkretisoi muuten niin vieraan (tosin ei kai syöpää voi minun perheessäni sanoa vieraaksi) ja vain sanoina tuntemani taudin. Vartalosta todella puuttui osa, se osa josta syöpä oli saanut alkunsa. Tähän asti tuntemani syöpä on aina ollut jossain sisällä, jossain missä se on poissa silmistä. Mutta tyhjä paikka siinä missä piti olla rinta muistutti siitä, ettei syöpä ole jotain jossain muualla, sanoja paperilla, vaan se on sairaus joka voi tappaa.