Tähti haastoi pohtimaan, mitä blogin kirjoittaminen minulle oikeastaan merkitsee. Viime päivinä olen hautonut tätä mielessäni paljonkin. Miksi minä oikeastaan kirjoitan tänne? Mihin minä tällä pyrin?

Avasin blogin saadakseni tilaa ajatuksille eri kulttuurijutuista: ennen kaikkea kirjoista ja elokuvista, mutta halusin/haluaisin kirjoittaa myös näyttelyistä, teatterista tai mistä tahansa elämyksestä, joka vie hetkeksi pois täältä. Tarkoitus oli siis kirjoittaa illuusioiden maailmasta, epätodellisuudesta, fantasiaseikkailuista, mielikuvituksen retkistä. Niille kaikille ei oikein tuntunut löytyvän muuta purkautumistilaa.

Muutamassa päivässä blogistani tuli kuitenkin päiväkirja. Aloin kirjoittaa ihan kaikesta, mitä elämässäni sattui ja tapahtui. Kerroin blogistani kavereilleni vasta, kun olin varma sen vakiintumisesta, ettei se siis ollut vain ohimenevä innostus. Toivoisin, että tämä voisi olla tapa kertoa ympäri Suomea asuville ystävilleni, mitä minulle kuuluu, missä olen ja mitä teen. Osa heistä on tänne löytänyt, osa ehkä käy jättämättä jälkeäkään, osa ei ehkä vieläkään tiedä tämän olemassaolosta.

Siskoni sai muutama päivä sitten minut pohtimaan, millä tavoin valitsen postausteni aiheet. Kirjoitan tätä omalla nimelläni yrittämättäkään peittää itseäni, mistä johtuen jätän kaikkein henkilökohtaisimmat asiat perinteiseen päiväkirjaan. Siskoni kuitenkin sai minut pohtimaan, millaisen kuvan blogini minusta antaa. Hän ei sanonut sitä suoraan, mutta ymmärsin niin, ettei hän ehkä näe minua sellaisena kuin blogissani olen. Mietin tätä pitkään. Tietoisesti en rakenna minkäänlaista blogi-identiteettiä. Kirjoitan tänne suunnittelematta tekstejä etukäteen, usein aiheesta, joka juuri silloin on mielessä. Yrityksestäni huolimatta en osaa hahmottaa, mikä blogini teksteissä viittaisi jotenkin toisenlaiseen ihmiseen, kuin mitä olen ihan muutenkin.

Ehkäpä onkin niin, että siskoni näkee minut erilaisena kuin muut ihmiset: hän on kaikkein läheisin ihmiseni, hän tuntee minut paremmin kuin kukaan muu (ja silti - sairasta kyllä - pitää minusta). Mutta ehkä siinä on se juju. Hän näkee minut niin läheltä, niin tarkasti ja niin erilaisissa tilanteissa verrattuna muuhun elämääni, että hänen kuvansa minusta vain on erilainen kuin muiden ystävieni, jotka näkevät minut opiskelukontekstissa. Mikäs siinä, ehkäpä me kaikki näemme toisemme eri tavoilla.

Ajatus siitä, että blogini olisi jollain tavoin epätodellinen kuva minusta, on jotenkin ikävä. En tavoittele mitään tiettyä kuvaa, enkä ikinä tekisi sitä tiedostaen. Blogin rakentama kuva opiskelijatytöstä nimeltä Kirsi-Maria on siis tiedostamatta koostettu, ei laskelmoinnin tulos. Jokainen tänne kirjoittamani juttu kuvaa juuri minua, sellaisena kuin olen. ("Just as she is.")