"Minulla on välistä kummallinen tunne", hän jatkoi, "kun olen kanssanne, etenkin kun olette niin lähellä minua kuin nyt. Tuntuu, kuin jostakin kohdasta rintaani - vasemmalta puolelta - lähtisi näkymätön side, joka olisi lujasti ja kiinteästi sidottu samanlaiseen siteeseen, joka lähtee teidän pienen ruumiinne vastaavasta paikasta. Ja jos tuo myrskyinen meri ja parisataa mailia maata tulisi väliimme, pelkään, että side katkeaa ja että saan tuntea tuskallista sisäistä verenvuotoa. Mitä teihin tulee - te unohdatte minut."
"En koskaan sir, te tiedätte" - mahdotonta jatkaa.

Parhaimmillaan kirja voi tosiaan tuoda "lohdun ja unohduksen onnen", niin kuin Waltari toteaa tuossa sivun laidassa. Eilen olin kurjalla tuulella, väsynyt, kipeä ja onneton. En voinut keskittyä opintoihin, vain väkisin sain itseni lukemaan 50 sivua tenttikirjaa. Edes kavereiden seura ei piristänyt. Tulin kotiin ja muistin tänään alkavan BBC:n uuden neliosaisen sarjan Kotiopettajattaren romaani eli Jane Eyre. Siinä se oli, helpotus ikävään! Otin Brontën kirjan hyllystäni ja vaelsin 1800-luvun Englantilaisilla nummilla suurimman osan iltaa. Samoin tänään. Ja vähitellen onneton olo meni ohitse. Kun nyt suljin ja jätin Jane Eyren Mr Rochesterin luokse, olen paljon paremmalla tuulella ja tyynempi. Ehkäpä huomenna voin taas tarttua tenttikirjaan. (Syytä olisi, alkaa olla sivuja rästissä aikas paljon.)

Mitä Kotiopettajattaren romaaniin tulee, se toimi siis erinomaisena pakoreittinä. Siinä on kaikki romanttisen kirjallisuuden piirteet: lahjakas, hienostunut orpolapsi, rikas ja ilkeä kasvattitäti, suuri rakkaus, salaperäinen perintö, traagisen ja synkän salaisuuden omaava tumma, miehekäs sankari, salaperäiset, tuuliset nummet jne. jne. Jane Eyre ei ole koskaan ollut suosikkejani romantiikan kirjallisuudesta. En oikein tiedä miksi, sillä eihän se eroa tyyliltään juurikaan muista vastaavan kategorian kirjoista, kuten esim. Humisevasta harjusta, joka sen sijaan teki minuun aikanaan suuren vaikutuksen. Siitä tein lukiossa jonkin analyysinkin. Ehkä se johtuu siitä, etten pidä Mr Rochesterista, joka on ilkeä ja tyly, ja kaikki hyväksyvät sen koska "hän nyt vaan on semmoinen". Jane Eyrelle Mr Rochester ei ole kauaa tyly, koska tyttö ei pelkää hänen tiuskimistaan. Ja kohta lentelee sydämiä. (Nyt en kyllä muista, mutta mieleeni hiipii epäilys, ettei Humisevan harjun Heathcliff ole yhtään sen sympaattisempi. Tämäkin kuuluu varmaan romanttisen sankarin imagoon.) Ja Jane itse on minusta vähän ikävä, siis suoraan sanottuna tylsä persoona. En ymmärrä mitä Rochester hänessä näkee, ja ehkä juuri siksi en pääse niin lähelle tätä kirjaa kuin haluaisin päästä.

Kotiopettajattaren romaani ei ehkä ole suosikkini, mutta hyvälle tuulelle se minut sai, nimenomaan kaikessa romanttisuudessaan. On ihanaa lukea jotain, jossa hyvä on hyvää ja onni osuu oikealle ihmiselle - eikä arjen hankaluudet ole hankaluuksia. (Jane ei ikinä valita rakoista kantapäässä tai aftoista kielessä.) Janen paluu Mr Rochesterin luo saa minut aina hymyilemään onnesta: se vain on niin oikein. Ohops, taisin spoilata juonta niille, jotka aloittavat tutustumisen Brontën klassikkoon vasta tämän illan sarjasta! Toisaalta: eipä tuo juoni pääpiirteiltään kovin yllätyksellinen ole. :) Kannattaa lukea ja luultavasti myös katsoa, tämän illan sarjaa on kehuttu hyväksi uudeksi tulkinnaksi.