Kuulin vasta äsken, että Saddam Hussein on teloitettu aamulla. Hirtetty. Jo pelkästään teloitustapa kuvottaa minua.

Saddamin kuolemaan on vaikea suhtautua. En missään tapauksessa kannata kuolemantuomiota, enkä usko Saddamin kuoleman ratkaisevan mitään. Se ei tee Yhdysvalloista Irakin sodan voittajaa, eikä entisen diktaattorin kuolema myöskään tuo rauhaa Bagdadin kaduille. Yhdysvaltojen sodanjohdon piti vain saada mies tapettua, kunnolla hengiltä, että he voivat sanoa voittaneensa edes jotain.

En hyväksy Saddamin tuomiota, mutta en kuitenkaan jää häntä kaipaamaan. En voi ihailla miestä, joka sorti kansaansa ja aiheutti miljoonien ihmisten kuoleman. Olisiko hän silti ansainnut elää? Kyllä, kyllä olisi, hänen olisi kuulunut saada elää, vankilassa tosin, eristettynä joukoistaan, mutta elää yhtä kaikki.

Mitä hänen kuolemastaan seuraa sitten Irakissa? Vaikea sanoa, varsinkin kun en ole ulkopolitiikan asiantuntija. Mutta pelkään, että Saddamin testamenttia kopioidaan toisen puolueen kannattajien keskuudessa kädestä käteen, sähköpostista sähköpostiin ja siitä muodostuu katkeruuteen ja sotaan yllyttävä pamfletti. Se vain lisää sotaa, lisää kuolleita ja lisää rikkonaisia perheitä.

Viime ajat olen elänyt niin voimakkaasti perheen sotakokemusten parissa graduni tähden, että maailman sodat tekevät kipeää. Vaikka minun tutkimastani sodasta on jo yli 60 vuotta, on tutkimuksessani silti jotain ajankohtaista: perheet kärsivät edelleen sodasta. Se rikkoo perheitä erottamalla lapset isistään, puolisot toisistaan ja tuomalla jokapäiväiseksi uhkakuvaksi perheen lopullisen hajoamisen kuolemassa. Se uhkakuva on todellinen jokaisessa sodassa, ja Irakissa se on läsnä koko ajan nytkin, juuri nyt tälläkin hetkellä kun vedän henkeä keuhkoihini ja lasken sen taas ulos.