Ystävän suosituksesta (huomaan lukevani todella usein kirjoja, joita yksi tai muutama ystäväni tai joskus siskoni suosittelevat) tartuin kirjastossa tähän - ja miksen olisi tarttunut, sillä Per Olov Enqvistin Henkilääkäri on edelleen mielessä hienona kirjakokemuksena. Tästäkin Enqvist oli August-ehdokkaana ja ainakin googlaamalla tulee sellainen kuva, että Blanche ja Marie (Gummerrus 2005, alkuper. 2004) on käännetty monille kielille. Aihe onkin enemmän muita maita kuin Ruotsia koskeva.
Blanche ja Marie kertoo tarinan kahdesta naisesta, Blanche Wittmanista ja Marie Curiesta. Blanche oli lääkäri Jean Martin Charcot'n potilas Salpêtrière -sairaalassa, kuuluisa "hysteerikkojen kuningatar" ja Charcot'n hysterianäytösten ihailtu, vihattu ja haluttu malli, jatkuvien katseiden kohde. Charcot'n kuoltua Blanche parani, kuten monet muutkin hysteerikot.
Myöhemmin Blanche toimi kaksinkertaisen nobelistin Marie Curien laboratorioapulaisena. Heistä tuli ystävät, ja Marie hoiti Blanchea sen jälkeen, kun tältä oli amputoitu molemmat jalat. Kuollessaan kauniista Blanchesta oli jäljellä vain torso.
Blanche ja Marie on kirja rakkaudesta ja sen eri muodoista. Teos perustuu Blanchen ennen kuolemaansa kirjoittamaan Kysymysten kirjaan, joka koostuu Keltaisesta, Mustasta ja Punaisesta kirjasta. Ne kertovat sekä Blanchen ja Charcot'n suhteesta että Marie Curien rakkauksista. Kirjailija representoi näitä Blanchen kirjoja (oikeita? tuskin)ja lainaa hänen kirjoittamiaan tekstejä vain osittain ja laittaa itsensä likoon pohtien rakkautta ja sen merkityksiä. Siitä muodostuu tekstin rytmi ja välillä valtava kiihko ja tunne. Lataus on paikoitellen todella vahva, ja lauseet taitavasti koottuja. Tekstiä on pakko lukea hitaasti.
"Blanche on kirjoittanut muistiin tiettyjä johtopäätöksiään tästä, selkeästi tekstaamalla. Sanat ovat tässä kohdin lähes kulmikkaita, aivan kuin hän olisi lyönyt lukkoon jotakin mihin rohkeus ei ollut ennen riittänyt. Tai ehkä hän päästi hätähuutoja. Kuinka me selviämme hengissä rakkaudesta. Kuinka voisimme elää ilman rakkautta. Tästä hänen pitäisi kertoa Marielle. Sen hän tiesi lähes varmasti, mutta ensin hänen oli ymmärrettävä itse.
En väisty ikinä sinun rinnaltasi. Tuntui kuin ihminen, jolla ei ole hyväntekijää, olisi aina elänyt lasikuvun alla ja raapinut epätoivoissaan lasia kynsillään pääsemättä ulos. Ja yhtäkkiä tulikin joku.
Ja joku kuiskasi: En väisty ikinä sinun rinnaltasi.
Marie kysyi miksi Blanche aina joskus luuli tappaneensa Charcotin. Blanche vastasi: Siksi että lähdin hänen peräänsä metsästä. Ja tapasin hänet virran rannalla. Ja sitten hän käsitti että minä rakastin häntä. Silloin hän ei jaksanut enää kamppailla pimeyttä vastaan. Jos jakaa pimeytensä rakastettunsa kanssa, toisinaan syttyy valo, joka on tappavan voimakas.
Pitäisihän sinun tietää, Marie! Sinähän olet nähnyt tappavan sinisen valon!
Onko tuo todella rakkautta, Marie kysyi."
Enqvist sekoittaa kirjassaan surutta faktaa ja fiktiota, eikä se haittaa yhtään. Voin uskoa Blanchen olleen Charcot'n rakastettu, enkä epäile Marie Curien rakkaustarinoiden todenperäisyyttä. Ja jos epäilisin, muuttaisiko se jotenkin lukukokemusta? Jotain merkitystä tällä faktan ja fiktion suhteella täytyy minulle olla, sillä löysin itseni googlaamasta joitain kirjan henkilöitä. Miksi en vain osannut heittäytyä kirjaan miettimättä sen tarkemmin sen totuuskäsitystä? Tylsä minä.
Myös esimerkiksi Mette on lukenut Blanchen ja Marien. Lisäksi täytyy mainita lisälukemistona monta kertaa tästä mieleeni tullut Anna Kortelaisen Levoton nainen. Hysterian kulttuurihistoriaa, joka kertoo lisää hysterian määrittelyistä, Salpêtrièren sairaalasta ja Charcot'sta.
