Ohhoh. Tämän olisi voinut kyllä katsoa aikaisemminkin, ja teatterissa. Miksi en mennyt aikanaan? Kaduttaa. Tietokoneen ruudulta hienosti kuvattu, vahvan visuaalinen elokuva ei oikein päässyt oikeuksiinsa.

Tosin nyt jo huusin vuorotellen äänen, vuorotellen vaikersin ja välillä pitelin korviani ja suljin silmäni. Pan's Labyrinth (El Laberinto del fauno, 2006) vei mukanaan ensimmäisistä kuvista viimeisiin, hengästytti ja jäi mielen pohjalle kaihertamaan moneksi päiväksi. Vaikutus olisi varmaan ollut vielä voimakkaampi, jos olisin nähnyt elokuvan isolta kankaalta.

Tarina sijoittuu Espanjan sisällissodan jälkitunnelmiin vuonna 1944. Pieni tyttö, Ofelia, matkustaa kauniin äitinsä kanssa vuoristoon äidin uuden miehen, julman ja kovan Kapteenin luokse tämän tukikohtaan. Äiti on viimeisillään raskaana. Sotilastukikohdan tehtävänä on tuhota vuoristossa piileskelevät sissit, jotka vastustavat fasistista hallintoa.

Ofelia lukee satuja (aikuisten mielestä aina liian paljon - tyypillistä), ja elää mielikuvitusmaailmassaan keijujen ja satuolentojen kanssa. Mitä raskaammaksi käy todellisuus, sitä syvemmälle omaan maailmaansa Ofelia pakenee.

Tässä(kään) elokuvassa kamera ei peräänny väkivaltaa kuvatessaan. Se puistattaa minua, mutta kuuluu tähän. Katsojallakin pitää olla huono olo, jotta hän ymmärtää paremmin Ofeliaa ja hänen tarvettaan olla Prinsessa Moana, joka saa tehtäviä mullantuoksuiselta faunilta.

Ofelia oli niin kaunis ja koskettava, ja Pan's Labyrinth puhui suoraan sieluuni, että olen ajatellut elokuvaa paljon. Kotisivuilla voi kuunnella soundtrackia, mikä palauttaa hyvin leffan tunnelmiin. Sieltä latasin myös tuohon blogini vasempaan ylälaitaan ikoniksi pienen kuvan Ofeliasta, kun hän katsoo vasemman olkapäänsä syntymämerkkiä. Siitä tietää, että hän on oikea Prinsessa Moana, kuusta syntynyt, ja kuuluu toiseen maailmaan.