Muistitietotutkimuksen jonkinlainen elävä klassikko on Alessandro Portelli (löysin samannimisen blogin - italiaksi - mutta ehkäpä kyseessä on hän? Italiaa osaavat voivat kertoa, onko kirjoittaja historioitsija.). Olen viime päivinä selaillut Portellin kirjaa The Battle of Valle Giulia (1997). Olen yrittänyt hahmottaa, mitä oral history tai muistitietotutkimus oikeastaan on, ja missä on minun paikkani siinä eli millaista muistitietotutkimusta itse haluan tehdä. Tarkalleenhan sitä ei voi vielä sanoa, mutta joku haju pitäisi olla, että saisin välineitä käsitteiden pohtimiseen.

Jotkut Portellin ajatukset laittavat miettimään, kuten

"Genre, then, depends to a large extent on the shifting balance between the personal and the social, between biography and history. Life and times is a cliché definition of biography and autobiography in general (Life and times of Frederick Douglass, for one); according to where the scales tip between the life and the times, oral history shifts between performance-oriented narrative and content-oriented document, between subject-oriented life story and theme-oriented testimony. In practice, oral history stays mostly in between; its role is precisely to connect life to times, uniqueness to representativeness, as well as orality to writing. The key word in life and times is the one in the middle."



Eli toisin sanoen: aineistoni ovat jossain narratiivien ja dokumenttien välillä, jossain elämäkerran ja todistuslausuntojen (menneestä) välillä. Elämäkertoja sellaisenaanhan aineistossani ei ole, mutta ne ovat kokemuksia ja muistoja, eivät siis varsinaisia lausuntoja (tai miten testimony nyt kääntyykään). Aineistoni on siinä mielessä nimenomaan muistitietoa, että se yhdistää elämänkokemuksia aikaan ja kontekstiin, ja tutkimuksessa yksityisestä kokemuksesta voidaan abstrahoida yleistettävää tietoa, representoida kokemukset uudelleen niin että voidaan puhua yleisellä tasolla naisten kokemuskertomuksista sota-aikana (sellaisenaanhan kokemukset ovat aina uniikkeja, eikä niistä suoraan voi vetää johtopäätöksiä, tarvitaan analyyttisiä käsitteitä ja tulkintaa, ennen kuin saadaan tutkimustuloksia).

Toisaalta olen selaillut myös professori Pirjo Korkiakankaan väitöskirjaa Muistoista rakentuva lapsuus (1996), joka edustaa enemmänkin muistin kuin muistitiedon tutkimusta, tai niin kirjoittaja itse sanoi. Hänen tutkimuksessaan minua kiinnostavat teoriat siitä, miten muistot ja muistitieto rakentuu, esimerkiksi:

"Muistin konstruktioteorioiden mukaan muistin toiminnalle olisi ominaista, että muistot muuntuvat, vääristyvät tai unohtuvat kokonaan (Brewer 1986, 41-43). Muistintutkimuksen klassikkona pidettävä Frederic Bartlett (1932) korosti erityisesti sitä, että muistamisessa ihmiset valikoivat, jäsentävät ja muokkaavat muistettavaa ainesta jatkuvasti uudelleen. Lisäksi hänen mukaansa muisteltaessa koostetaan menneitä tapahtumia uudelleen nykytilanteen tarpeita, asenteita ja odotuksia palvelevalla tavalla. Näin muistin toiminta ohjautuisi hyvin voimakkaasti yleisten tietorakenteiden, skeemojen tai skriptien, pohjalta ja puitteissa. Omaelämäkerrallisen muistin tutkimuksessa on sen sijaan yleensä korostettu, että yleisten tietorakenteiden ohella muistissa täytyy säilyä myös yksittäisiä, omaan elämään liittyviä muistoja, joita voidaan konstruoida (Conway 1990, 25)."

En minä vieläkään tiedä mihin kohdalle itseni tässä kentässä asetan, mutta toivon että se selviää. Tiedän ainakin, että lähitulevaisuudessa minun on määriteltävä (hyvään kirjallisuuteen viitaten) oman tutkimukseni keskeisiä käsitteitä. Mitä sitten ovat ne keskeiset käsitteet? Tähän mennessä olen todennut sellaisiksi ainakin palkkatyö, sukupuoli, kokemus, kerronta, kokemuskerronta, sota-aika. Näistä lähdetään.

Lähipäivinä yritän kirjoittaa tieteenteoriaan liittyvää esseetä, toivon saavani sen valmiiksi lauantaihin mennessä, jolloin lähden pääsiäislomalle. Vaikka itse aion tehdä vielä pari päivää töitä, on silti ollut mukava toivotella ihmisille hyvää pääsiäistä tänään. Loma tuntuu piristävän ihmisiä, ainakin näin etukäteen nautinnollisena ajatuksena.

Päätäni on sekoittanut myös eräs selvitysprojekti, joka nakitettiin minulle viime viikolla. Tänään olen yrittänyt selvittää projektin aikataulua ja saanut sen verran vastausta, etten nyt aivan koko pääsiäistä aio käyttää sen murehtimiseen.

Aamupäivän oli aivan überstressissä, kun monta isoa asiaa oli päätettävänä, ja omat rahkeet kirskahtelivat liitoksissaan. Toinen puoli minusta oli itkuun purskahtamaisillaan: en pysty, en osaa, jättäkää minut rauhaan, mutta yllättäen toinen puoli kuitenkin voitti. Huomasin lokeroivani stressinaiheet omiin laatikoihinsa päässäni, rauhoittuvani kylmän viileäksi ja unohtavani epävarmuuden (suurimmaksi osaksi ainakin). Edessä olevat haasteet, kuten se tuleva selvitysprojekti, tuntuvat edelleen isoilta, mutta nyt en enää panikoi niistä, vaan olen valmis työhön. Tämä koskee myös yhtä isoa päätöstä, jonka tein tänään, mutta josta kirjoitan vasta viikon kuluttua kun se menee eteenpäin. Minä hanskaan kyllä nämä jutut, kun vain keskityn enkä ala hössäämään. Hössääminen on vain niin paljon helpompaa, että useimmiten kaikki menee kuitenkin siihen... Mutta parhaani aion tehdä, katsotaan pitkällekö riittää.

Kiva juttu myös se, että ilmoittauduin entisen ainejärjestöni 50-v. juhliin huhtikuussa. :) Ilman avecia, kyllä, mutta ei se mitään, bileet on täynnä ystäviä. - Jei!